lauantai 29. lokakuuta 2011

Terr Pratchett - Pienet jumalat

Mortin jälkeen piti lukea vielä toinen Pratchett, jonka olin lainannut yhtä aikaa edellä mainitun kanssa. Enkä joutunut pettymään tälläkään kertaa! Itse asiassa nyt teksti oli paljon helpommin luettavaa, johtuneeko sitten toisesta kääntäjästä (Mika Kivimäki) vai Pratchettin oman tyylin hioutumisesta, mene ja tiedä...

Pienet jumalat (1992, suom. 2008) on Pratchettin Kiekkomaailma-sarjan 13. osa. Ensimmäinen tärkeä huomio: Tätä sarjaa ei tarvitse lukea järjestyksessä! Toinen tärkeä huomio: Sarjan osat vaikuttavat kyllä jollain tavalla tukeutuvan toisiinsa, tässäkin osassa sai taas lukea ah niin hurmaavasta Kuolemasta. Tämänhetkisen Pratchett-kokemuksen pohjalta (joka käsittää siis kokonaiset kaksi kirjaa) veikkaisin kirjojen olevan täynnä sisäpiirivitsejä, jotka eivät häiritse lukukokemusta, jos niitä ei tunne, mutta joiden tunteminen tuo oman bonuksensa. Tarinan keskiössä on harras uskovainen Brutha, jolle jumala Om eräänä päivänä ilmestyy. Takakansiteksti kiteyttää juonen seuraavasti:

Kiekkomaailma on paikka, missä mukaville ihmisille tapahtuu merkillisiä asioita. Otetaan nyt vaikka melonipellollaan puuhasteleva Brutha, jonka luo ilmestyy jumala - hyvin pieni tosin, mutta jumala yhtä kaikki. Ja kova komentelemaan.

Lähes lukutaidoton Brutha pääsee Om-jumalan matkassa paikkaan, joka kovasti muistuttaa antiikin Kreikkaa. Vierailunsa aikana Brutha tutustuu filosofiaan, kirjallisuuteen ja muihin mullistaviin asioihin. [ja jotain, jonka päälle on liimattu kirjaston viivakooditarra]

Tiivistelmä ei taaskaan tee oikeutta oikeasti uskottavalle ja toimivalle uskonfilosofisin pohdinnoin höystetylle kasvutarinalle. Valtakunta, jota johtaa papisto, joka ohjastaa kansaa kepillä, kielloilla ja käskyillä, on täynnä ihmisiä, jotka eivät tosiasiassa usko jumalaan, johon papisto haluaa heidän uskovan. Eikä siihen usko enää papisto itsekään, sillä kaikki pelkäävät valtakunnan johtohahmoa, ja uskovat tähän pelkoon. Jumalat taas saavat voimansa ihmisten uskosta, ja mitä tapahtuu jumalalle, johon uskoo enää yksi ihminen? Kirja antaa pohtimisen aihetta niin ateisteille, filosofeille kuin vahvasti uskovillekin. Ja mukavaa ajanvietettä kaikille niille, jotka eivät jaksa itse ajatella.

Mutta tämän lisäksi tarina kertoo niin paljon enemmänkin. Se kertoo sodista ja muukalaispelosta, joka johtaa vihaan ja sotiin. Kuinka erilaiselta toisten maailma näyttää meidän silmissämme, ja kuinka kummallisilta omat totuudet vaikuttavat toisten silmissä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja aivan jokaiselle. Jo tästä syystä.

Lisäksi kirjassa esitellään jumalainen käsky, joka olisi hyvin hyödynnettävissä tähänkin päivään. Eli, Sinun Ei Pidä Alistaman Jumalaasi Markkinavoimille!

Suosittelen. 4-

P.S. Kirjan arvostelu löytyy myös Turun Sanomista.

Tekstinäyte:
Yleisen uskomuksen mukaan ihmiset eivät käytä ollenkaan yhdeksää kymmenesosaa aivoistaan ja useimpien muiden yleisten uskomusten tapaan sekin on väärä. Ei edes typerin mahdollinen Luoja vaivautuisi luomaan ihmispäätä sellaiseksi, että se pitäisi sisällään kilon verran harmaata hyytelöä, jolla ei olisi muuta tarkoitusta kuin esimerkiksi toimia eräiden tutkimattomien laaksojen villiheimojen herkkupalana. Niitä käytetään. Ja eräs aivojen käyttötarkoituksesta on saada ihmeellinen vaikuttamaan arkipäiväiseltä ja epätavallinen tavalliselta.
Sillä jos asia ei olisi näin, ihmiset kuljeskelisivat ympäriinsä ja joutuisivat kohtaamaan kaiken olevaisen jokapäiväisen ihmeellisyyden sillä seurauksella, että heidän kasvoillaan olisi jatkuvasti samanlainen typerä hymy kuin eräillä syrjäseutujen heimolaisilla, joiden muovilla päällystettyihin kasvihuoneisiin viranomaiset tekevät aika ajoin ratsioita tutkiakseen huolellisesti, mitä niissä oikein kasvatetaan. Ihmiset sanoisivat 'Vau!' vähän väliä eikä kukaan joutaisi keskittymään töihinsä.
Jumalat eivät pidä siitä, että ihmiset eivät keskity töihinsä. Jos ihmisllä ei ole koko ajan kova kiire, he saattavat alkaa ajatella.
Osa aivoista on olemassa ihan vain tämän estämiseksi.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Terry Pratchett - Mort

Tartuin Mortiin (1987, suom. 1994) ystävän suosittelemana. Olen usein aiemminkin katsellut Terry Pratchettin kirjoja, mutta en ole vielä koskaan ollut niin kiinnostunut, että olisin tarttunut niihin. Jotenkin sanat "scifi- ja fantasiaparodia" eivät ole tuntuneet omiltani, ja uuteen kirjasarjaan hyppääminen vaatii ainaa omaa rohkeuttaan. Tämä pelkoni pohjautuu yhteen yläasteen traumaattiseen kokemukseen: Aloin lukea Tad Williamsin Taru kolmesta miekasta -sarjaa, ja jossain välillä tajusin, että sarja, jota luulin kolmiosaiseksi, olikin kaksitoistaosainen. Ja tietenkään kirjastossa ei edes ollut kaikkia osia saatavilla. Siihen lopahti se sarja.

Mutta takaisin Mortiin. Takakansiteksti kuuluu näin:

Velmu scifi- ja fantasiaparodia - Kiekkomaailman kronikka jatkuu!

Varakkaan tuntuinen joskin kovin luiseva herrasmies palkkaa nuoren Mortin oppipojakseen pestuumarkkinoilta. Eipä poika arvaa tekevänsä oppisopimuksen itsensä Kuoleman kanssa...

Lyhyestä virsi kaunis.

Päällimmäisenä fiiliksenä kirjan hetki sitten luettuani on... niin, ihan hyvä fiilis. Kirjan tyyli vaati totuttelemista, enkä nyt tarkoita Pratchettin parodioivaa, rönsyilevää ja "velmuilevaa" kirjoitustapaa, mikä on sinänsä ihan ok. Pitäisi lukea Mort myös alkuperäiskielellä, jotta selviäisi, oliko suomentaja (Margit Salmenoja) jättänyt tarkoituksella mm. välimerkkien käytön vähemmälle, vai oliko niiden puute ihan puhdas vahinko. Itse kuulun niihin lukijoihin, joita pilkku- ja yhdyssanavirheet häiritsevät suunnattomasti, ja niitä tästä kirjasta löytyi ja paljon! Mutta kuten sanottu, lukematta kirjaa alkuperäiskielellä on vaikea sanoa, onko kyseessä ihan vain tyylillinen tehokeino. Tekstinäyte tämän blogimerkinnän lopussa on tässä suhteessa hyvin valaiseva.

Tarina itsessään tempaisi minut viimeistään 50. sivun tienoilla mukaansa (niillä main olin jo tottunut myös välimerkkien puutteeseen). Hahmojen kohtalo alkoi tarinan edetessä ihan kunnolla kiinnostaa, ja varsinkin Kuolemasta itsestään olisin halunnut lukea enemmänkin. Olisiko hänestä lisää asiaa Pratchettin Viikatemies-kirjassa, joka myös kuuluu Kiekkomaailma-sarjaan? Näin ainakin toivon! Loppu ei valitettavasti lunastanut odotuksiani ja olin siihen kieltämättä aika pettynyt, tarina ikään kuin lässähti kesken kaiken. Jos kirjailija ei keksi hyvää loppua, niin miksi sitä ei voi jättää vaikka ihan reilusti avoimeksi? To be continued jne? Nyt jäi vähän samanlainen fiilis kuin Harry Pottereiden jälkeen.

Itseäni häiritsi ajoittain Pratchettin ironisoivan kirjoitustyylin ontuminen. Olen lukenut Linnunradan käsikirjan liftareille varmaan kymmeneen kertaan, enkä usko siihen koskaan kyllästyväni, mutta ajoittain Mortia lukiessani alaviitteiden alaviitteet, joissa selitettiin historian tietyn ajanjakson tietyn henkilön aamiaista yms., turhauttivat, ja jätin niitä lopulta suosista lukematta. Liika on liikaa ja överiksi vedetty överiksi vedettyä.

Mort ei varmasti jää viimeiseksi kirjaksi, jonka Pratchettilta luen (itse asiassa aloin juuri lukea Pieniä jumalia). Hyvät kolme tähteä viidestä, itse asiassa vaikka 3+.

Tekstinäyte:
Albert tajusi aivan liian myöhään olevansa taikapiirin sisällä ja yritti syöksyä kohti sen reunaa. Luurankosormet tarttuivat häntä kaavunliepeestä.
Taikurit, eli heistä ne jotka olivat yhä jaloillaan ja tajuissaan, ällistyivät aika lailla huomatessaan että Kuolemalla oli esiliina ja sylissään kissanpentu.
"Miksi sinun oli" PILATTAVA KAIKKI?
"Pilattava kaikki? Oletteko nähnyt mitä se poika on tehnyt? Albert karjui ja yritti yhä vielä päästä piirin reunalle.
Kuolema kohotti kalloaan ja nuuhki ilmaa.
Ääni sivalsi salissa kuuluvan metelin kahtia ja pakotti muut vaikenemaan.
Se oli niitä ääniä joita kuullaan unen ja valveen hämyisessä rajamaastossa, niitä ääniä joihin herätään kuolemankauhun kylmässä hiessä. Se oli kauhujen oven alta kuuluva nuuhkaisu. Se oli siilin nuuhkaisu, mutta siinä tapauksessa siilin joka syöksyy ojanpientareelta ja murskaa rekkoja. Se oli niitä ääniä joita ei haluaisi kuulla kahdesti; sitä ei haluaisi kuulla kertaakaan.