Terry Pratchett - Noitasiskokset

Pitkästä aikaa pääsin taas tarttumaan Pratchettiin ja nauttimaan kanssaihmisten kummeksuvista katseista, kun hörähdin nauramaan silloin tällöin. Kirja on ensimmäinen suomennos Pratchettilta ja julkaistiin vuonna 1993, alkuperäisteos Wyrd Sisters on peräisin vuodelta 1988. Kansi kertoo tarinasta seuraavaa:

Kuningaskunnat huojuvat, kruunut keikkuvat ja tikarit välähtelevät, kun kolme asialleen vihkiytynyttä noitaa sekaantuu kuninkaalliseen valtapolitiikkaan. Vanha kuningas on surmattu, perillinen kiidätetty turvaan yön selkään ja valtaan on noussut ilkeä herttuapari, joka aikoo saada noidatkin maksamaan veroa. Nämä eivät ota innostuakseen asiasta ja päättävät saada valtaan oikean kuninkaan. Tai niin he luulevat.

NOITASISKOKSET on tuotteliaan Terry Pratchettin ensimmäinen suomennettu romaani Kiekkomaailman tapahtumista. Tarkkaavainen lukija huomaa että Shakespearen näytelmistä ainakin Hamlet, Macbeth ja Rikhard III ovat Pratchettille tuttuja.

Kuten jo aiemmasta tuli ilmi on teksti taattua Pratchettia. Joskus hänen kirjoitustyylinsä tuntuu hieman väkinäiseltä, kun joka lauseeseen on pakko ympätä ironiaa ja sketsiä, mutta joukkoon mahtuu kyllä oikeasti hersyvää dialogiakin ja, totta kai, mielettömiä hahmoja. Pratchettin maailmassa ei ole täydellisiä ihmisiä (tai jos on, niin en ole vielä heihin törmännyt) vaan kaikki ovat enemmän tai vähemmän karikatyyrisiä, mutta kaiken huumorin keskellä heidän inhimillisyytensä kuitenkin muistetaan. Myös Kuoleman kohdalla. Ja se on hienoa. Lukiessa huomaa jälleen, että kattava taustatieto nimenomaan Shakespearen näytelmistä toisi mielettömän paljon uusia ulottuvuuksia itse tarinaan, mutta tämän tiedon puuttuminen ei kuitenkaan haittaa itse lukukokemusta. Ei ihan parasta lukemaani Pratchettia, mutta kuitenkin tutustumisen arvoinen. 3-

Ja vielä tekstikatkelma:

Alkuinspiraation hiukkasia höytyilee ylen aikaa maailmankaikkeuden läpi. Aina toisinaan jokin noista hiukkasista osuu vastaanottavaiseen mieleen, joka sitten keksii DNA:n tai huilusonaatin muodon tai keinon jolla hehkulamput kuluvat loppuun puolessa ajassa. Mutta useimmat niistä eivät osu mihinkään. Useimpiin ihmisiin ei koko heidän elämänsä aikana osu yksikään noista hiukkasista.

Joillakin ihmisistä käy vielä huonompi tuuri. Heihin osuvat ne kaikki. 

Jälkipohdintaa Maameren tarinoista

Keskustelin äskettäin Maameren tarinoista radiotoimittajan kanssa. Keskustelu oli siinä mielessä avartava, että vaikka en tarinaa lukiessani huomannut pohtivani sitä erityisen paljon, niin siitä puhuessa huomasin ilokseni, että oli siitä jotakin pääkoppaankin jäänyt.

Kotia kohti kävellessä jäin pohtimaan muutamaa asiaa. Ensinnäkin, normaalisti luen melko feministinen pilke silmäkulmassa. Kuitenkaan tässä tarinassa en edes kiinnittänyt huomiota siihen, että a) koko maailma kuvataan melko maskuliinisesti ja b) naishahmoja on kolmessa ensimmäisessä kirjassa todella vähän. Kotiin kävellessä keksin, mistä tämä johtuu. No tietysti siitä, että kirjan mieshahmojakaan ei esitetä perinteisessä mielessä maskuliinisina. He eivät ole mitään raamikkaita ritareita tai urheita kuninkaita vaan selkeästi oman itsensä kokoisia ihmisiä hyveineen ja paheineen. Ja toki, kun kirjoissa ei juurikaan esiinny naisia, niin miesten ja naisten välisiä suhteitakaan ei juuri eritellä tai sen kummemmin käsitellä. Naiset ovat joko kylänoitia, pimeyden papittaria, sisaria tai viekoittelevia "seireenejä", jotka pyrkivät houkuttelemaan velhon pois kaidalta polulta. Mutta heitä on todella vähän ja he ovat pääsääntöisesti pienissä sivuosissa, kakkososan Tenaria/Arhaa lukuunottamatta. Miksi se ei pompannut silmiini tarinaa lukiessani?

Toki jos nyt haluaa analysoimaan ruveta, niin meri käsitetään usein naisellisena elementtinä. Se on arvaamaton, tyyni tai myrskyisä, ja niin suuri ja tuntematon, ettei ihminen voi sitä hallita. Sarjan nimikin on Maameri. Mitä se tarkoittaa? Fantasiagenreen kuuluu olennaisesti kartat ja kartastot. Lähes jokaisen fantasiakirjan sisäsivuilta löytyy maailman kartta. Niin myös näistä kirjoista, mutta kartta ei kuvaa koko maailmaa. Ihmiset eivät edes tiedä, onko heidän maailmansa litteä vai pyöreä. Eikä sitä saa tietää lukijakaan. Maameri on yksi suuri saaristo, ja kun ihmiset liikkuvat saarilta toisille, he liikkuvat veneillä. Vain harvoilla on varaa ja mahdollisuus matkustaa laivalla. Velhot pystyvät vaikuttamaan säähän ja jossain tilanteissa myös mereen, mutta silti ihmiset kuvataan meren armoilla oleviksi pieniksi... ihmisiksi. Ensimmäisessä osassa lukijalle esitetään myös haaksirikkoiset mies ja nainen, jotka ovat asuttaneet pientä riuttaa vuosikymmenten ajan. He eivät osaa puhua, ainakaan mitään tunnistettavaa kieltä, eikä riutalla ole välineitä lautan rakentamiseen. Meri pitää heitä vallassaan.

Tällaisia pohdintoja tällä kertaa.