keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Terry Pratchett, Neil Gaiman - Hyviä enteitä

Tässä se on: tämän vuoden paras lukemani kirja. Pratchettin ja Gaimanin vuonna 1992 suomeksi julkaistu yhteisteos (alkup. 1990, Good omens: The Nice and Accurate Prophecies of Agnes Nutter, Witch) sisältää hersyvän juonen, mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja totta kai myös paljon uskomattomia sattumia ja selityksiä oman maailmamme ilmiöistä. Seuraavassa takakannen tiivistys juonesta:

Noita Agnes Nutter kirjoittaa Hienoissa ja oikeissa ennustuksissaan, että maailmanloppu koittaa eräänä lauantaipäivänä.

Demoni Crowleyllä ja hänen enkeliystävällään - ups, vihamielellään siis - Aziraphalella tämä aiheuttaa miettimistä. Miten estää maailmaa tuhoutumasta Harmageddonissa, kun Maan päällä oikeastaan on niin mukavaa?

Ei auta. On estettävä Helvetin enkeleiden eteneminen, on pysäytettävä noidanetsijäin armeija (kaikki kaksi soturia) ja, huhhuh, nitistettävä itse antikristus.

Mikä häpeä. Antikristus nimittäin on mitä miellyttävin yksitoistavuotias nuorimies...

Hyviä enteitä on ratkiriemukas maailmanlopun visio. Kuulostaako ristiriitaiselta? Sarjakuvakäsikirjoittajina tunnetut Terry Pratchett ja Neil Gaiman irvailevat maailman menoa häpeämättömästi ja kutkuttavan osuvasti. Tosikot älkööt vaivautuko.

Jälleen takakannen tiivistelmä vetää hieman mutkia suoriksi, mutta keskeisimmät seikat siinä kyllä selitetään. Aikojen alusta Taivaalla ja Helvetillä on ollut omat kätyrinsä Maassa hoitamassa asioita osapuolien haluamaan suuntaan. Demoni Crowley ja enkeli Aziraphale ovat aikojen saatossa törmänneet toisiinsa sen verran useamman kerran, että ovat ystävystyneet, siinä mielessä kuin enkeli ja demoni vain voivat keskenään ystävystyä. Pitkä Maassa vietetty ajanjakso on myös muuttanut heitä: enkeli on hieman alkanut tinkiä ehdottomasta ja täydellisestä pyrkimyksestä hyvään ainoastaan hyvillä keinoilla, kun taas demoni on alkanut sen verran nauttia elämästään, etteivät hänen pahat tekonsa ole tarpeeksi pahoja Helvetin näkökulmasta. Tämä ristiriitaisuus tekee näiden hahmojen kanssakäymisestä äärimmäisen mielenkiintoista seurattavaa.

Antikristuskaan ei jää hahmona enemmän pääosassa olevien enkelin ja demonin varjoon. Antikristus, Helvetin herran poika, on näennäisen tavallinen lapsi, joka eräänä yönä tuodaan Maahan tarkoituksena kasvattaa hänet silmäätekevän amerikkalaisen perheen poikana. Enempää en voikaan hänestä kertoa paljastamatta juonesta liikaa.

Pratchettille ominaiseen tapaan tarina hersyy sinne sun tänne, mutta pysyy kuitenkin paremmin hallittavissa kuin hänen Kiekkomaailmaan sijoittuvat teoksensa. Täysin turhia "one-liner" hahmoja tarinassa ei pahemmin ole eikä siinä ole turhia suvantovaiheitakaan. Lopussa kaikki aiemmat tapahtumat ja hahmot nivoutuvat yhteen, jolloin tarinasta tulee "kokonainen". Itseäni tällainen elliptinen tarinankerronnan kaava viehättää suuresti ja sitä jään usein Kiekkomaailma-teoksissa kaipaamaan. Myös tarinan sijoittuminen 1990-luvun Maahan oli virkistävää ja toi tapahtumiin omat mausteensa.

Täydet viisi tähteä minulta.

Seuraavassa vielä tekstinäyte uteliaille:

Crowley kohautti olkapäitään. Enkeli ei ollut koskaan oikein saanut otetta 1900-luvusta, eikä hän tajunnut, että on täysin mahdollista ajaa sataavittäkymppiä Oxford Streetillä. Täytyi vain järjestää asiat niin, ettei kukaan ollut tiellä. Ja koska kaikki tiesivät, että oli mahdotonta ajaa sataaviittäkymppiä Oxford Streetillä, kukaan ei huomannut, jos niin teki.
 
Ainakin autot voittivat hevoset. Polttomottori oli ollut taivaanla... siuna... onnenpotku Crowleylle. Ainoat hevoset, joiden selässä hän saattoi näyttäytyä liikeasioissa, entisaikaan, olivat isoja mustia otuksia, joiden silmissä paloivat liekit ja joiden kaviot iskivät kipinöitä. Vähempi ei käynyt demonille. Yleensä Crowley putosi niiden selästä. Hän ei oikein tullut toimeen eläinten kanssa.