Dekkareiden ohella otin lomalukemiseksi myös satukirjan.
Gustave oli matkustanut kuun yli, halki ajan ja paikan ja läpi avaruusviemärin, syöksynyt seikkailusta seikkailuun, taistellut lohikäärmeen kanssa, lentänyt aarnikotkalla ja nähnyt metsänhenkien mielettömät juhlat. Hän oli nähnyt kuoleman työssään ja päässyt kaksoistornadon kynsistä, hän oli tavannut ritareita ruotivan rohmukrokotiilin ja saanut ihmetellä viimeisiä eläimiä ja hevosenpääsumua. Ja hän oli kurkistanut maailmankaikkeuden hallinnolliselle osastolle. Ja kaikkein viimeiseksi hän oli kohdannut itsensä ja hänelle oli testamentattu oma aurinkokunta. Ei hassumpi saldo yhden yön antimiksi.
Luin jokunen vuosi sitten Walter Moersin
Uinuvien kirjojen kaupungin ja kirja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Odotin samaa tältäkin teokselta ja vaikka sen lukeminen olikin joutuisaa niin hieman jouduin pettymään. Kyseessä on tosiaan satu, jonka Moers on kirjoittanut pohjautuen Gustave Dorén kuvituksiin (jotka ovat upeita). Tarina on unenomainen ja tempaa mukaansa, mutta omat odotukseni olivat hieman liian korkealla.
