Keskustelin äskettäin Maameren tarinoista radiotoimittajan kanssa. Keskustelu oli siinä mielessä avartava, että vaikka en tarinaa lukiessani huomannut pohtivani sitä erityisen paljon, niin siitä puhuessa huomasin ilokseni, että oli siitä jotakin pääkoppaankin jäänyt.
Kotia kohti kävellessä jäin pohtimaan muutamaa asiaa. Ensinnäkin, normaalisti luen melko feministinen pilke silmäkulmassa. Kuitenkaan tässä tarinassa en edes kiinnittänyt huomiota siihen, että a) koko maailma kuvataan melko maskuliinisesti ja b) naishahmoja on kolmessa ensimmäisessä kirjassa todella vähän. Kotiin kävellessä keksin, mistä tämä johtuu. No tietysti siitä, että kirjan mieshahmojakaan ei esitetä perinteisessä mielessä maskuliinisina. He eivät ole mitään raamikkaita ritareita tai urheita kuninkaita vaan selkeästi oman itsensä kokoisia ihmisiä hyveineen ja paheineen. Ja toki, kun kirjoissa ei juurikaan esiinny naisia, niin miesten ja naisten välisiä suhteitakaan ei juuri eritellä tai sen kummemmin käsitellä. Naiset ovat joko kylänoitia, pimeyden papittaria, sisaria tai viekoittelevia "seireenejä", jotka pyrkivät houkuttelemaan velhon pois kaidalta polulta. Mutta heitä on todella vähän ja he ovat pääsääntöisesti pienissä sivuosissa, kakkososan Tenaria/Arhaa lukuunottamatta. Miksi se ei pompannut silmiini tarinaa lukiessani?
Toki jos nyt haluaa analysoimaan ruveta, niin meri käsitetään usein naisellisena elementtinä. Se on arvaamaton, tyyni tai myrskyisä, ja niin suuri ja tuntematon, ettei ihminen voi sitä hallita. Sarjan nimikin on Maameri. Mitä se tarkoittaa? Fantasiagenreen kuuluu olennaisesti kartat ja kartastot. Lähes jokaisen fantasiakirjan sisäsivuilta löytyy maailman kartta. Niin myös näistä kirjoista, mutta kartta ei kuvaa koko maailmaa. Ihmiset eivät edes tiedä, onko heidän maailmansa litteä vai pyöreä. Eikä sitä saa tietää lukijakaan. Maameri on yksi suuri saaristo, ja kun ihmiset liikkuvat saarilta toisille, he liikkuvat veneillä. Vain harvoilla on varaa ja mahdollisuus matkustaa laivalla. Velhot pystyvät vaikuttamaan säähän ja jossain tilanteissa myös mereen, mutta silti ihmiset kuvataan meren armoilla oleviksi pieniksi... ihmisiksi. Ensimmäisessä osassa lukijalle esitetään myös haaksirikkoiset mies ja nainen, jotka ovat asuttaneet pientä riuttaa vuosikymmenten ajan. He eivät osaa puhua, ainakaan mitään tunnistettavaa kieltä, eikä riutalla ole välineitä lautan rakentamiseen. Meri pitää heitä vallassaan.
Tällaisia pohdintoja tällä kertaa.
