perjantai 4. marraskuuta 2011

Mirjami Hietala - Korkeat huoneet

Näin kirjan kirjastossa ja oli pakko napata se mukaan. Ihan vaan tuosta noin. Luen nykyään todella vähän kotimaista kirjallisuutta, joten päätin kokeilla jotain uutta. Takakansiteksti kertoo seuraavaa:

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Huoneisto oli aivan liian kallis. Se oli epäkäytännöllinen. Merinäköalan näki vain tuolilla seisten. Mutta kun Riitta käveli korkeissa huoneissa, hän tunsi outoa kiihtymystä. Kaksikymmentä vuotta sitten hän oli muuttanut nuoren perheen lähiöasuntoon, mutta - eihän perhettäkään itse asiassa enää ollut. Kuin unessa Riitta soitti pankinjohtajalle. Seuraavana päivänä hän peruutti tapaamisen. Sitten hän soitti uudelleen.
Asunnonvaihto käynnistää naisessa prosessin, jossa arjen ongelmat kietoutuvat muistojen ja tunteiden vyyhtiin. Muuttolaatikoita pakkaava tekee välitilinpäätöstä elämästään ja altistuu huomaamattaan muutokselle. Korkeissa huoneissa Riitta opettelee argentiinalaista tangoa.

En oikein tiedä mitä odotin. En ole koskaan aiemmin lukenut Mirjami Hietalaa, ja takakansiteksti johti jossain mielessä minua harhaan. En odottanut keski-ikäisen naisen pohdintoja omasta elämästään, historiastaan ja menneisyydestään, jotka limittyvät kauniilla tavalla kuvauksiin eri asunnoista, huoneista ja kertojalle tärkeistä esineistä. Teksti vaikuttaa omaelämäkerralliselta, ja luettuani kirjailijasta muutamia taustatietoja tämä kuva vain vahvistuu. En ole myöskään harrastanut elämäkertoja yläasteen jälkeen, mutta olen harkinnut niihin tutustumista uudelleen. Ehkä tämä kirja toimii omana porttinani siihen maailmaan.

Lukukokemus jätti minuun kaksinaisen vaikutelman. Toisaalta nautin tekstistä ja kirjoittajan tyylistä, toisaalta päähenkilö tuntui ajoittain ärsyttävältä omine neurooseineen. Perimmäinen "ongelma" oli se, että kertojan kokemusmaailma poikkeaa niin paljon omastani, että ajoittain eläytyminen oli todella hankalaa. Kirjan loppuvaiheessa kyllä mietin, mitä äitini tästä pitäisi, ja saihan kirja pohtimaan suhtautumistani omaan menneisyyteeni. Tulenko koskaan kaipaamaan lapsuudenkotiani, kuten kertoja? Jos en niin miksi?

Tekstinäyte:
On sittenkin hyvä, etten salaile rahapulaani. Kuulen ystävättären mieheltä remonttivähennyksestä, kuulen asuntoluottojen koron vähennyksestä ja totean, että pankinjohtaja on puhunut roskaa. Etsin remonttikuitit ja korkolaput, menen verovirastoon ja huomaan ansainneeni hetkessä suuren summan rahaa. Olisiko työtä neuvojalle, joka tulisi kotiin, kyselisi tulot ja menot, tietäisi verovähennykset, tavaroiden arvon, parhaat kirpputorit, olisi yhdistetty talousasiantuntija, kotitalouskonsulentti sekä sielunhoitaja? Onko kätilö ainoa toivottu ulkopuolinen, joka elämänkaaren aikana tulee kotiin? Tyttären rippipapin vierailu oli täydellinen mahalasku. Henkevän uskonmiehen, jonka kanssa olisin käynyt syvällisen keskustelun, sijasta tuli nyrpeä mies, joka tokaisi, että onpas täällä paljon kirjoja, ja vajosi sitten nojatuoliin. Kotikonsulentin pitäisi olla myös laajasti lukenut henkilö, joka osaisi keskustella vaikkapa köyhyyttä käsittelevistä kirjoista, mutta kutsuisinko sittenkään häntä kotiini? Suhtautuisinko häneen kuin nuoriso televisiolupatarkastajaan?