Nuori Varpushaukka vihitään aikuiseksi ja hänestä tulee Ged, Maameren velho. Ged joutuu suuren haasteen eteen taistellessaan irtipäästämäänsä pahan varjoa vastaan.
Maameren tarinat lukeutui ensimmäisiin ikinä lukemiini fantasiakirjoihin, ja onhan siinä jotain, joka pitää lukijan otteessaan. Le Guin kuvailee ympäristöä ja hahmoja melko varovaisesti ja itse asiassa huomaamattomasti, aivan eri tavalla kuin esimerkiksi Eddingsin kirjoissa on tapana. Päähenkilö itsessäänkään ei ole helpommasta päästä lukijan samaistua, sillä vaikka hänen taustoistaan paljon kerrotaankin, hän jää jotenkin etäiseksi. Tai etäisen tuntuiseksi. Ja silti kuitenkin jaksoin edelleen kiinnostua hänen kohtalostaan.
Kirja kertoo Gedin elämän ensimmäisistä kahdestakymmenestä vuodesta, joiden aikana hän ehtii kokemaan paljon enemmän kuin tavallinen pulliainen koko elämänsä aikana. Eikä pelkästään hyviä asioita. Ennen tämän osan lukemista uudelleen Maameren tarinoita miettiessäni mieleeni tuli vain yksi ainoa asia, ja se oli harmaus. Kirjoissa elämä on harmaata, taistelua valon ja varjon välissä, mikä tekee päähenkilöstä hiljaisen ja vaiteliaan nuoren aikuisen.
Ihmisen kamppailu itseään vastaan on aina mielenkiintoinen aihe, ja Le Guin osaa kertoa tarinan todella mukaansatempaavasti. Opiskeluaikanaan (eikä tämä velhokoulu ole mikään Tylypahka!) Ged tulee kuolleen henkeä esiin manatessaan päästäneensä vapaaksi varjon pimeyden mailta. Varjo on ollut osa hänen elämäänsä jo aiemminkin, mutta nyt se tulee ensimmäistä kertaa näkyväksi. Saatettuaan opiskelunsa loppuun Ged lähtee velhoksi pienelle saaristoyhteisölle, mutta päätyy kiertolaiseksi. Varjo ajaa häntä takaa, ahdistaa hänen ajatuksiaan ja täyttää hänen mielensä pakokauhulla, kunnes hän ymmärtää, ettei voi voittaa sitä pakenemalla.
Weisin ja Hickmanin Kuolemanportti-sarjan lukeneena Gedin löytämä eläinkumppani, pikkuruinen otak, jäi jotenkin hieman ehkä häiritsemään lukukokemuksen jälkeenkin. Eläimen ja ihmisen kumppanuuden voi varmasti ymmärtää monella eri tavalla, mutta kun tuntee Haplon ja Koiran tarinan ja erityisesti Koiran merkityksen, hieman jäi miettimään otakin ja velhon suhdetta. Ehkä asia valottuu vielä myöhemmissä osissa...
Le Guin ei pilaa tarinaansa turhalla selittelyllä. Lukija tietää tasan sen verran, mitä päähenkilökin, lukuunottamatta muutamia viittauksia Gedin tulevaisuuteen tai aikaan hänen jälkeensä. Virkistävää, kun lukijaa ei aliarvioida. Lukukokemus oli erittäin hyvä, mutta ajoittain aiheensa takia myös melko ahdistava. Viime yönä Gedin kukistama lohikäärme tuli jopa uniini! Sen takia ihmettelenkin, että löysin kirjan nimenomaan lastenosastolta. Luinhan sen itsekin ensimmäistä kertaa noin kymmenen-kaksitoistavuotiaana, mutta nyt ajoittaiset Gedin ja varjon kohtaamiset tuntuivat kammottavilta. Arviota jos pyydetään niin hyvät kolme tähteä.
Tällä kertaa päädyin tällaiseen tekstikatkelmaan, josta Le Guinin tarinankerrontatyyli nousee hyvin esiin:
Kun hän yöllä makasi Roken Suurtalon hiiskumattomassa hiljaisuudessa viittaansa kääriytyneenä patjalla kylmässä pimeässä huoneessa, rupesivat outo paikka ja kaikki siellä tehdyt taiat ja loitsut kammottamaan häntä ankarasti. Pimeys ahdisti ja kauhu täytti hänen sydämensä. Hän toivoi että olisi ollut missä tahansa muualla kuin Rokella. Silloin tuli Vehka ovelle. Pieni sinertävä virvatuli kieppui hänen päänsä päällä tietä valaisten. Hän kysyi saisiko tulla hetkeksi sisälle juttelemaan. Hän kyseli Gediltä Gontista ja kertoi sitten lämmöllä omista kotisaaristaan Itäisillä Rajavesillä muistellen miten kylän liesien savut iltaisin ajautuivat tyynen meren yli yhdeltä pieneltä hassunnimiseltä saarelta toiselle yhtä hassulle: siellä olivat Korp, Kopp ja Holp, Venwey ja Vemish, Iffish, Koppish ja Sneg. Kun hän piirsi saarten ääriviivoja sormellaan lattiakiviin selittääkseen Gedille niiden sijaintia, hänen piirtonsa säihkyivät himmeinä kuin hopeakynillä vedettyinä ennen kuin häipyivät näkymättömiin. Vehka oli ollut koulussa kolme vuotta ja valmistuisi pian taikuriksi. Magian alkeiden taidoillaan hän ei silti ylpeillyt sen enempää kuin lintu lennollaan. Mutta hänellä oli taito muita suurempi, taito jota ei voi toisilta oppia: taito olla ystävä. Tuona yönä hän tarjosi Gedille ystävyyttään ja lahjoitti sen hänelle ikuisiksi ajoiksi: lujan ja avoimen ystävyyden, johon Ged ei voinut vastata muulla kuin omalla ystävyydellään.
