Sir Arthur Conan Doyle - Sherlock Holmes, kootut kertomukset

Kukapa ei tuntisi Shelock Holmesia, ainakin maineelta. BBC:n loistosarjan innoittamana tartuin kirjastosta löytyvään Holmes-kokoelmaan, noin 1000-sivuiseen järkäleeseen, ja aloin tutustua häneen tapauskohtaisesti. Kirja sisältää kaikki Holmes-novellit ja se on julkaistu Jaakko Anhavan suomennoksina vuonna 2010.

Holmesin ratkomat arvoitukset kuvataan hänen apurinsa Watsonin näkökulmasta. Alunperin tarinat on julkaistu Strand-lehden novelleina, ja parhaimmillaan ne ovatkin, kun niitä lukee yhden silloin, toisen tällöin. Tarinoiden rakenne on niin samankaltainen keskenään, että se saattaa surempina annoksina puuduttaa lukijan. Ainakin itselleni kävi aika ajoin näin.

Tarioiden välittämä ajankuva on mielenkiintoinen ja Anhavan suomennos laadukas (uskallan sanoa tämän siis lukematta novelleja alkuperäiskielellä). On itse asiassa aika virkistävää lukea kirjasta sanoja kuten vaikka kiesi tai ajuri ja kuvitella itsensä keskelle 1800-luvun Lontoota! Vaikka tarinat ovat nykylukijan makuun hyvin vähäeleisiä (ei verta, suolenpätkiä eikä edes välttämättä yhtään ruumiita) ja kerronta verkkaista, tempaavat ne lukijan mukaansa. Novellit on kirjoitettu niin, että lukija voi pohtia niitä vaikka kuinka kauan, eikä hän silti päädy päätelmissään samaan lopputulokseen kuin Holmes.

En ole mikään dekkareiden ystävä enkä useinkaan tartu niihin, mutta tämän teoksen voin hyvin kuvitella osaksi omaa kirjahyllyäni.

Walter Moers - Uinuvien kirjojen kaupunki

Walter Moersin Die Stadt der Träumenden Bücher: Ein Roman aus Zamonien von Hildegunst von Mythenmetz oli, kai sen uskaltaa sanoa, paras kirjasuositus, jonka olen koskaan saanut. Vuonna 2006 julkaistusta kirjasta on vuonna 2012 otettu jo 23 painosta, ja uskon, että lisää on tulossa. Luin kirjan siis alkuperäiskielellä, mutta teoksen suomennos Uinuvien kirjojen kaupunki on julkaistu vuonna 2008.

Johtuen siitä, että luin kirjan vieraalla kielellä, osa sanaleikeistä ja kielen kirjavuudesta jäi valitettavasti ymmärtämättä, mutta tästä huolimatta kirja teki lähtemättömän vaikutuksen. Palkittu teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja uskon sen viihdyttävän kaikkia kirjallisuuden ystäviä, myös sellaisia, joita fantasiakirjallisuus ei suoranaisesti puhuttele. Tiivistetysti kirja kertoo seuraavanlaisen tarinan:

Nuoren runoilijan Hildegunst von Mythenmezin runokummi jättää tälle kuollessaan perinnöksi täydellisen käsikirjoituksen. Se tekee Hildegunstiin lähtemättömän vaikutuksen ja lopulta hän lähtee etsimään käsikirjoituksen laatijaa ja selvittämään hänen kohtaloaan Uinuvien kirjojen kaupungista. Kaupunki elää kirjoista ja kirjallisuudesta, ja Hildegunstin hallussa oleva käsikirjoitus vetää hänet yhä syvemmälle kaupungin ytimeen ja lopulta sen alla olevaan labyrinttiin, jossa lukeminenkin on vaarallista, kirjanmetsästäjät ovat valmiita tappamaan harvinaisten ensipainosten vuoksi ja jonka asukkaat ovat mitä kummallisimpia olentoja.

Die Welt -lehden arvostelun mukaan Uinuvien kirjojen kaupunki  on vuoden 2005 suurin ja kaunein rakkaudentunnustus lukemiselle ja kirjallisuudelle. Moersin teos kertoo useamman tarinan, jotka nivoutuvat saumattomasti yhteen. Lähtiessään kotikaupungistaan Hildegunst von Mythenmez on aivan tavallinen dinosaurus, joka on omistanut elämänsä kirjallisuudelle ja runoudelle, mutta joka ei ole vielä saanut aikaiseksi yhtäkään julkaisua. Uinuvien kirjojen kaupungissa Hildegunst on vielä suhteellisen naiivi, ja jouduttuaan kaupungin alaiseen labyrinttiin hän joutuu kohtaamaan sanoinkuvaamattomia vaaroja mutta myös unohtumattomia ystäviä. Juoni on äärimmäisen mukaansatempaava, hahmot mielikuvituksellisia, ajoittain nauroin ääneen ja parissa kohtaa en voinut muuta kuin kauhulla lukea eteenpäin.

Tyyliltään Moers kirjoittaa jokseenkin samalla tavalla kuin esimerkiksi Terry Pratchett. Siinä missä Pratchettin teokset tuntuvat menevän eteenpäin kuin luotijuna ja kaikessa viihdyttävyydessään kirjat eivät välttämättä tarjoa suurempaa kuin hetkellistä viihdykettä, Moers käyttää aikaa tunnelman luomiseen ja yksityiskohtien kuvailuun. Alkuperäisteoksessa on 476 sivua. Ajoittain lukija saattaa jopa tuskastua, kun tarina ei tunnu etenevän, mutta lopulta kaikkiin aiemmin luettuihin ykistyiskohtiin myös viitataan. Tulen varmasti lukemaan Moersia jatkossakin, mutta en heti tämän teoksen jälkeen. Tämä oli aivan liian hengästyttävä ja koukuttava lukukokemus, jotta voisin antautua toiselle samanlaiselle aivan saman tien.

Tietoisena siitä, että monikaan ei välttämättä hyödy alla olevasta tekstinäytteestä, haluan silti kirjoittaa sen tähän. Ehkä se innoittaa jotakuta lukemaan teoksen alkuperäiskielellä, mitä en pidä lainkaan huonona vaihtoehtona.

Colophonius Regenschein berichtete, dass ein gewisser Verlag dieser Zeit von jeder seiner Auflagen ein einziges Exemplar mit einem tödlichen Kontaktgift intifizierte - und damit sogar Reklame machte.  Man sollte meinen, dass diese Bücher wie Blei in den Regalen lagen, aber das Gegenteil war der Fall. Sie verkauften sich wie geschnitten Brot. Sie versprachen einen Kitzel, den ein normales Buch nicht bieten konnte: den der echten Gefahr. Es war das Spannendste, was der Buchmarkt zu bieten hatte. Man laß mit einem Scwheißfilm auf der Stirn und zitternden Händen, egal, wie langweilig der Inhalt war. Besonders beliebt sollen diese Bücher bei älteren Kriegern und Abenteurern gewesen sein, die sich aus gesundheitlichen Gründen keinen größeren körperlichen Strapazen mehr aussetzen durften.

Margaret Weis, Tracy Hickman – Pimeyden kaivo

Kun en ollut vielä saanut käsiin Tulen ja jään laulun  seuraavaa osaa, oli pakko lainata kirjastosta ns. välipalakirja, joka sitten muuttuikin välipalakirjasarjan ensimmäiseksi osaksi. Pimeyden kaivo aloittaa Kaikkeuden kivi –trilogian, joka sijoittuu  tekijäparin suunnittelemaan Sovereign Stone –roolipelin maailmaan. Takakansi kertoo tarinasta seuraavaa.

Rotujen väliset ristiriidat repivät Loeremin mannerta. Haltiat, kääpiöt, orkit ja muutama ihmiskuningaskin havittelevat suurempaa valtaa. Kuningas Tamaroksen työ sovun ylläpitämiseksi alkaa murentua. Pahuus itää myös hänen omassa hovissaan,  sillä kateuden myrkyttämä prinssi Dagnarus janoaa veljensä, kruununperijä Helmoksen valta-asemaa.

Ratkaisu tuntuu löytyvän, kun jumalat lahjoittavat Tamarokselle Kaikkeuden kiven. Se on kallisarvoinen, pyhä jalokivi, jonka avulla Tamaros haluaa luoda hyvää tahtoa maailmaan. Mutta kenelläkään ei ole aavistustakaan, millaisia pimeyden voimia ja synkkiä salaisuuksia tuo kivi pitää sisällään.

Kuten oheinen tiivistelmä kertoo on tarinan maailma tiukan kaksijakoinen. Pimeyden kaivo keskittyy ihmiskuninkaan perhekuvioihin, mutta tarinan loppu antaa ymmärtää, että muissa osissa keskitytään muihin kansoihin ja/tai hahmoihin. Hahmot ovat periaatteessa mielenkiintoisia mutta lähes koko kirjan ajan hyvin yksiulotteisia. Vasta tarinan loppua kohden synkän pahatahtoiset hahmot alkavat pohtia tekojensa syitä ja seurauksia ja heikot hahmot uhmata vahvempiaan. Toivottavasti sarjan seuraavat osat jatkavat tällä linjalla, sillä tarinassa itsessään ei ole mitään niin mullistavaa, että kirjaa ei sen takia voisi olla laskematta käsistään.

George R. R. Martin - Valtaistuinpeli

Lankesin sitten minäkin Tulen ja jään laulun pauloihin. Bongasin kirjan pokkariversion Saksasta vajaalla 15 eurolla, joten eihän sitä sinne kirjakauppaan voinut jättää. Die Herren von Winterfell (suom. Valtaistuinpeli, alkup. A Game of Thrones, 1996) aloittaa pääosin Westerosin-mantereella tapahtuvan saagan, jonka keskiössä on mantereen eri sukujen väliset valtakamppailut. Seuraavassa takakannen tiivistelmä juonesta vapaasti suomennettuna.

Kesän viimeiset päivät ovat koittaneet.

Eddard Stark, Winterfellin lordi, elää perheineen Westerosin kuningaskunnan kylmässä pohjoisosassa ja tietää, että seuraava talvi on kestävä vuosikymmenien ajan. Kun hänen vanhan ystävänsä ja kuninkaansa Robert Baratheonin lähin uskottu kuolee, on Eddardin astuttava hänen tilalleen. Ajaksi, joka hänen on vietettävä kuninkaan hovissa, hän luovuttaa Winterfellin hallinnan vanhimmalle pojalleen Robbille samalla, kun hänen äpäräpoikansa Jon liittyy Yövartion tummanpuhuvaan kaartiin. Robert Baratheon ei ole kuitenkaan enää se vahva hallitsija, joka hän aikoinaan oli, ja rautaisen valtaistuimen ympärillä parveilee niin juonittelijoita kuin salamurhaajiakin. Eddard huomaa olevansa vahvojen vihamiesten ympäröimänä ja joutuu seuraamaan avuttomana sivusta, kuinka hänen oma perheensä hajoaa kaikkiin ilmansuuntiin. Koko Westerosin kuningaskunnan kohtalo on mutkikkaan pelin panoksena...

George R. R. Martinin saagaa on verrattu useasti Tolkienin Taruun sormusten herrasta, eikä vertailu mene metsään. Keskeisiä hahmoja on paljon ja olen käsittänyt, että tarinan edetessä lukijalle esitellään niitä aina vain lisää samalla, kun aiemmissa osissa keskiössä olleet hahmot yhtäällä kehittyvät ja kasvavat ja toisaalla kuolevat. Hahmot tekevät ratkaisunsa ja elävät sukunsa ehdoilla; suvun kunnian nimissä he tekevät myös keskeiset ratkaisunsa. Ensimmäisen osan keskeisin hahmo on pohjoisen Winterfellin Lordi Eddard Stark ja hänen perheensä.

Tarinan maailma on laaja mutta eheä ja mielenkiintoinen: Westeros on perinteinen "keskiaikainen" fantasiamaailma, jossa on omat synkät metsänsä ja alueensa, joista kukaan ei tiedä mitään muuta kuin vanhoja taruja. Pitkä satoisa ja ihmisille helppo aikakausi, kesä, on saanut ihmiset unohtamaan synkät ajat, jolloin vaaralliset pedot ja karmivat zombien kaltaiset "valkeat kulkijat" (white walkers) hallitsevat ihmisiä pelolla, mutta kuten kirjassa useaan otteeseen todetaan, "talvi lähestyy". Juonitteleva sukuromaani sekoittuu karmivaan kauhutarinaan saumattomasti.

Teos vaatii lukijaltaan armotonta keskittymistä juuri laajan hahmovalikoimansa ja pitkien tarinankaarien takia. Itse katsoin saagan pohjalta tehdyn Game of Thrones -sarjan ensimmäisen tuotantokauden ennen ensimmäisen kirjan lukemista, minkä totesin kovasti helpottavan hahmojen sisäistämistä. Tämä kirja ei sovi kevyeksi iltalukemiseksi (ensimmäisessä osassa yli 500 sivua), mutta on erinomaista seuraa matkoilla ja leppoisina vapaapäivinä. Suosittelen lämpimästi.

Terry Pratchett, Neil Gaiman - Hyviä enteitä

Tässä se on: tämän vuoden paras lukemani kirja. Pratchettin ja Gaimanin vuonna 1992 suomeksi julkaistu yhteisteos (alkup. 1990, Good omens: The Nice and Accurate Prophecies of Agnes Nutter, Witch) sisältää hersyvän juonen, mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja totta kai myös paljon uskomattomia sattumia ja selityksiä oman maailmamme ilmiöistä. Seuraavassa takakannen tiivistys juonesta:

Noita Agnes Nutter kirjoittaa Hienoissa ja oikeissa ennustuksissaan, että maailmanloppu koittaa eräänä lauantaipäivänä.

Demoni Crowleyllä ja hänen enkeliystävällään - ups, vihamielellään siis - Aziraphalella tämä aiheuttaa miettimistä. Miten estää maailmaa tuhoutumasta Harmageddonissa, kun Maan päällä oikeastaan on niin mukavaa?

Ei auta. On estettävä Helvetin enkeleiden eteneminen, on pysäytettävä noidanetsijäin armeija (kaikki kaksi soturia) ja, huhhuh, nitistettävä itse antikristus.

Mikä häpeä. Antikristus nimittäin on mitä miellyttävin yksitoistavuotias nuorimies...

Hyviä enteitä on ratkiriemukas maailmanlopun visio. Kuulostaako ristiriitaiselta? Sarjakuvakäsikirjoittajina tunnetut Terry Pratchett ja Neil Gaiman irvailevat maailman menoa häpeämättömästi ja kutkuttavan osuvasti. Tosikot älkööt vaivautuko.

Jälleen takakannen tiivistelmä vetää hieman mutkia suoriksi, mutta keskeisimmät seikat siinä kyllä selitetään. Aikojen alusta Taivaalla ja Helvetillä on ollut omat kätyrinsä Maassa hoitamassa asioita osapuolien haluamaan suuntaan. Demoni Crowley ja enkeli Aziraphale ovat aikojen saatossa törmänneet toisiinsa sen verran useamman kerran, että ovat ystävystyneet, siinä mielessä kuin enkeli ja demoni vain voivat keskenään ystävystyä. Pitkä Maassa vietetty ajanjakso on myös muuttanut heitä: enkeli on hieman alkanut tinkiä ehdottomasta ja täydellisestä pyrkimyksestä hyvään ainoastaan hyvillä keinoilla, kun taas demoni on alkanut sen verran nauttia elämästään, etteivät hänen pahat tekonsa ole tarpeeksi pahoja Helvetin näkökulmasta. Tämä ristiriitaisuus tekee näiden hahmojen kanssakäymisestä äärimmäisen mielenkiintoista seurattavaa.

Antikristuskaan ei jää hahmona enemmän pääosassa olevien enkelin ja demonin varjoon. Antikristus, Helvetin herran poika, on näennäisen tavallinen lapsi, joka eräänä yönä tuodaan Maahan tarkoituksena kasvattaa hänet silmäätekevän amerikkalaisen perheen poikana. Enempää en voikaan hänestä kertoa paljastamatta juonesta liikaa.

Pratchettille ominaiseen tapaan tarina hersyy sinne sun tänne, mutta pysyy kuitenkin paremmin hallittavissa kuin hänen Kiekkomaailmaan sijoittuvat teoksensa. Täysin turhia "one-liner" hahmoja tarinassa ei pahemmin ole eikä siinä ole turhia suvantovaiheitakaan. Lopussa kaikki aiemmat tapahtumat ja hahmot nivoutuvat yhteen, jolloin tarinasta tulee "kokonainen". Itseäni tällainen elliptinen tarinankerronnan kaava viehättää suuresti ja sitä jään usein Kiekkomaailma-teoksissa kaipaamaan. Myös tarinan sijoittuminen 1990-luvun Maahan oli virkistävää ja toi tapahtumiin omat mausteensa.

Täydet viisi tähteä minulta.

Seuraavassa vielä tekstinäyte uteliaille:

Crowley kohautti olkapäitään. Enkeli ei ollut koskaan oikein saanut otetta 1900-luvusta, eikä hän tajunnut, että on täysin mahdollista ajaa sataavittäkymppiä Oxford Streetillä. Täytyi vain järjestää asiat niin, ettei kukaan ollut tiellä. Ja koska kaikki tiesivät, että oli mahdotonta ajaa sataaviittäkymppiä Oxford Streetillä, kukaan ei huomannut, jos niin teki.
 
Ainakin autot voittivat hevoset. Polttomottori oli ollut taivaanla... siuna... onnenpotku Crowleylle. Ainoat hevoset, joiden selässä hän saattoi näyttäytyä liikeasioissa, entisaikaan, olivat isoja mustia otuksia, joiden silmissä paloivat liekit ja joiden kaviot iskivät kipinöitä. Vähempi ei käynyt demonille. Yleensä Crowley putosi niiden selästä. Hän ei oikein tullut toimeen eläinten kanssa.

Terry Pratchett - Herraskaista väkeä

Terry Pratchett jatkaa tarinaa Kiekkomaailman noitakolmikosta vuonna 2004 suomennetussa teoksessa Herraskaista väkeä (alkup. Lords and Ladies, 1992). Takakansi tiivistää tarinan seuraavanlaisesti:

Kiekkomaailman ikimuistoinen noitakolmikko - Muori Säävirkku, Nanny Auvomieli ja Magrat Kynslaukka - tekee railakkaan paluun! Ilma oikein väreilee hilpeää energiaa, kun noidat alkavat järjestellä asioita.

On juhannusaatto, ja Lancren kuningaskunnassa valmistaudutaan kuninikaallisiin häihin. Noitien juhlailoa varjostaa kuitenkin huoli pikkuväestä. Kyseessä ei ole mikään harmiton hammaskeiju sukulaisineen, vaan katala ja viekas haltiakuningatar, joka haluaa ottaa Lancren haltuunsa. Ainoastaan noidat ovat perillä keijuväen aikeista ja ryhtyvät vastarintaan keskellä häähumua.

Kyseinen tiivistelmä kertoo vain osan totuudesta ja johtaa ehkä hieman harhaankin. Tässä kirjassa noitakolmikko etääntyy toisistaan, kun Magratista on tulossa Lancren kuningatar, mikä synnyttää hänessä melko voimakkaitakin pohdintoja omasta identiteestiä ja iskee kiilaa hänen ja kahden muun noidan väliin. Hänen tuleva puolisonsa Verence, entinen narri ja nykyinen Lancren kuningas, ei myöskään oikein tiedä, miten tulevaan avioliittoon pitäisi suhtautua, ja hän jääkin tässä tarinassa selkeään sivuosaan. Haltioiden hyökätessä Margrat löytää vihdoin paikkansa ja hyväksyy osansa.

Pääosassa olevat noidat Pratchett esitteli ensi kerran Noitasiskokset-kirjassa, joka on tässäkin blogissa jo esitelty, ja heidän tarinansa jatkui myös teoksessa Noitia maisemissa, joka on itseltäni vielä lukematta. Noitasiskoksista poiketen tämä tarina ei ainakaan käsittääkseni perustu mihinkään Shakespearen näytelmään, vaikka lopussa kyseiseen näytelmäkirjailijaan viitataankin. Tarinan ensimmäinen puolikas on melko sekavaa ja poukkoilevaa (Pratchettille ominaiseen tyyliin), eikä se jaksanut minua oikein otteessaan pitää. Lueskelin kirjaa aina muutaman sivun silloin tällöin, mutta kun haltiakuningatar pääsee ujuttamaan itsensä ja armeijansa Kiekkomaailmaan, kirja pitää tiukassa otteessa loppuun asti.

Tarinan keskiössä olevat hahmot kehittyvät kirjan edetessä ja saavat myös syvyyttä, ja vaikka en heistä vielä Noitasiskoksissa hirveästi pitänyt niin tämän osan jälkeen voisin hyvin lukea vielä sen kolmannenkin heistä kertovan teoksen. Se, että en ollut lukenut järjestyksessä toista näistä noidista kirjoitettua kirjaa, ei haitannut lukukokemusta millään tavalla.

Tästä blogista löyty jo useita näytteitä Pratchettin teksteistä ja kirjoitustyylistä, mutta tässäpä vielä yksi (eikä todennäköisesti viimeinen):

"Täällä on tapahtunut kaikenlaista", hän sanoi kylmällä ja painokkaalla äänensävyllä.
"Niin kuin mitä?"
"Kaikki kivien ympärillä kasvavat sananjalat ja heinät on tallattu. Minusta tuntuu, että joku on käynyt täällä tanssimassa."
Nanny Auvomieli pohti asiaa hieman samalla tavalla kuin ydinfyysikko jolle on juuri kerrottu, että joku on hakkaamassa kahta kriittisen massan muodostavaa uraanimöhkälettä vastakkain lämmitelläkseen itseään.
"Ei ikinä", hän sanoi.
"Kyllä on. Ja sen lisäksi..."
Oli vaikea kuvitella, että sen lisäksi olisi vielä jotakin, mutta Nanny Auvomieli sanoi joka tapauksessa: "No mitä?"
"Täällä on tapettu joku."
"Voi ei," Nanny Auvomieli voihkaisi. "Ei kai sentään ympyrän sisäpuolella?"
"Ei sentään. Älä hulluja puhu. Se tapahtui ulkopuolella. Pitkä mies. Toinen jalka oli pitempi kuin toinen. Ja parta. Hän oli luultavasti metsästäjä."
"Mistä sinä tuon kaiken tiedät?"
"Kompastuin juuri häneen."
Aurinko nousi usvaverhon takaa.

Terry Pratchett - Magian väri

Lukemiselle on jäänyt harmittavan vähän aikaa loppukevään ja alkukesän aikana. Game of Thronesin ensimmäinen osa on edelleen kesken, mutta välipalalukemisena on tullut nautittua taas yksi Pratchett. Tällä kertaa vuorossa oli Pratchettin ensimmäinen Kiekkomaailmaan sijoittuva tarina Magian väri (1983), josta kirjan takakansi kertoo seuraavaa:

Liikkeellä on äärettömän omalaatuinen retkue: täysin tumpelo velho, kirkasotsainen turisti, lohikäärme, matka-arkku joka kipittää kätevästi omilla jaloillaan... ja kaikki tämä jättiläismäisen kilpikonnan selässä.

Alkuasetelma on kieltämättä herkullinen. Pratchett on todella taitava luomaan "uskottavia" henkilöhahmoja ja kehittelemään mitä kummallisimpia juonenkäänteitä, mutta itselleni jäi lukemisen jälkeen melko sekava ja mitäänsanomaton jälkimaku. Vähemmistä aineksista olisi luultavasti syntynyt paljon jännittävämpi ja maittavampi keitos. Hahmot ovat jälleen herkullisia, mutta heitä on yksinkertaisesti liikaa, kuten tapahtumapaikkojakin. Olo lukiessa on kuin katsoisi päätöntä kohellusleffaa, eikä kohelluksen lopputulos oikeastaan jaksa edes kauheasti kiinnostaa.

Järjestyksessään seuraavat pari Kiekkomaailmaan sijoittuvaa teosta käsittelevät ymmärtääkseni ainakin osin samoja hahmoja, joten toivoa tarinan suhteen on vielä jäljellä. Täysin tumpeloksi velhoksi tituleeratun Rincewindin edesottamuksia voisin mielelläni seurata ainakin yhden tarinan verran lisää, jotta saisin selville sen ainoan loitsun merkityksen, joka hänen aivoissaan piileskelee. Se kun saattaa olla koko Kiekkomaailman kannalta hyvin merkittävä. Moderni eksoottisia elämyksiä metsästävä turisti keskiaikaa muistuttavassa velhojen, sankareiden ja lohikäärmeiden maailmassa luo puolestaan useita hersyvän hauskoja lukuhetkiä - ja joskus myös tarkkoja havaintoja Kiekkomaailmasta. Näin ei kuitenkaan ole valitsemassani tekstikappaleessa.

Kakskukka nousi varpaisilleen kuiskatakseen jotain.
"Sinä varmaan tiedätkin, mikä tämä on?"
Rincewind tuijotti laatikkoa. Yhdellä sivulla törrötti pyöreä lasisilmä ja laatikon takaosassa oli painike.
"En tarkalleen", hän sanoi.
"Se on laite, jolla pystyy tekemään nopeasti kuvia", Kakskukka sanoi. "Melko uusi keksintö. Olen aika ylpeä siitä, mutta en usko, että nämä herrasmiehet aivan - tarkoitan, että se voi ehkä - vähän pelottaa heitä? Voisitko selittää asian heille? Olen toki valmis maksamaan heidän kallisarvoisesta ajastaan."
"Hänellä on laatikko, jonka sisällä on kuvia piirtelevä demoni", Rincewind ilmoitti ykskantaan. "Tehkää niin kuin tämä mielipuoli tahtoo, niin saatte häneltä kultaa."