torstai 23. helmikuuta 2012

Ursula K. Le Guin - Kaukaisin ranta

Maameren tarinoiden kolmas osa Kaukaisin ranta (1972) jatkaa velho Gedin tarinaa. Tarina pohjautuu sarjan aiempiin osiin selkeästi voimakkaammin kuin toinen osa Atuanin holvihaudat, mutta muodostaa siitä huolimatta oman tarinansa ja kokonaisuutensa.

Kun Enladin prinssi Arren tuo hälyttäviä uutisia läntisten velhojen hiipuvista taikavoimista, Maameren velhon on lähdettävä pitkälle purjehdukselle kohti Kaukaisinta rantaa.

Olen jo useaan otteeseen maininnut Le Guinin melko etäisestä kirjoitustyylistä, joka ei päästä lukijaa kovin lähelle tarinan hahmoja. Sama linja jatkuu tässä teoksessa, joka itse asiassa käsittelee hyvin samanlaista aihepiiriä kuin sarjan ensimmäinen osa. Tällä kertaa pimeys ja pahuus ei kuitenkaan ole lähtöisin yhdestäkään sarjan päähenkilöstä, vaan ulkopuolisesta hahmosta, joka esitellään vasta kirjan viimeisissä kappaleissa.

Olen iloinen, että luin Maameren tarinoiden alkuperäiset osat uudestaan niin monen vuoden jälkeen, koska nuoruudessani ne tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Nyt kun olen lukenut niin paljon muuta fantasiaa ja kirjallisuutta tässä välissä, Maameren tarinat ei kuitenkaan enää selkeästi nouse niiden joukosta esiin. Omat korkeat odotukseni vaikuttivat tähän lukukokemukseen kuitenkin niin paljon, että ne varmuudella vaikuttavat myös arviooni. Vaikka en siis ylistäkään sarjaa maasta taivaisiin, on se ilman muuta tutustumisen arvoinen!

Velhous ja taikuus käsitetään sarjassa osin eri tavalla kuin muissa lukemissani fantasiakirjoissa. Tajusin sen tosin vasta jo luettuani tämän kirjan. Velhouden ja taikuuden käyttäminen kuluttavat velhon energiaa ja elinvoimaa, ja voimakas loitsu saattaa johtaa jopa velhon kuolemaan. Velhous koostuu kuitenkin pääsääntöisesti hyvin arkisista loitsuista, kuten tuuleen vaikuttamisesta (Eddingsin maailmassa tämäkin asia olisi toisin) ja eläinten parantamisesta. Velhon sauva on merkki hänen mahdistaan ja auttaa kanavoimaan hänen voimiaan, mutta sen menetys ei välttämättä tarkoita voimien menettämistä.

Maameri on vakava maailma, eikä huumorikaan juuri kirjoissa kuki. Ehkä myös se vaikutti lukukokemukseeni kaikkien Pratchettien jälkeen, ehkä juuri sitä jäin kaipaamaan? Hyllyssä odottaa jo seuraava ironisen huumorin täyttämä teos ja rinnan Kaukaisimman rannan kanssa aloin lukea myös Tulen ja jään laulua, kun halvalla sai...

Kuten (omasta mielestäni) kaikissa kunnon fantasiamaailmoissa myös Le Guinin Maameressä on lohikäärmeitä, joista yksi nousee myös tarinan kannalta ratkaisevaan rooliin. Silti ne eivät vedä omassa mielessäni vertoja Weisin ja Hickmanin tyylikkääseen ja kohteliaaseen herrasmieheen.

Tämä teos saa minulta arvosanan 3 asteikolla 1-5, sarja kokonaisuutena 3+. Tässä tapauksessa kokonaisuus on siis enemmän kuin osiensa summa (tai keskiarvo).

Valitsemani tekstikatkelma on tällä kertaa lyhyt ja ytimekäs.

Arren puhui raivoissaan ja käskevästi. Hän oli kokenut kauhun ja pelon niin monasti ja perusteellisesti, että oli saanut kyllikseen, eikä kärsinyt enää yhtään uhkailua. Hän vihasi lohikäärmettä sen raakalaismaisen voiman ja koon takia ja siksi että se käytti ylivoimaansa väärin. Hän oli nähnyt kuoleman, maistanut kuoleman maljasta eikä sillä ollut enää valtaa häneen.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Ursula K. Le Guin - Atuanin holvihaudat

Maameren tarinoiden toisen osan (1977) keskiössä on Tenar, nuori tyttö, jonka uskotaan olevan erään uskonlahkon ylipapittaren inkarnaatio. Kokoelmateoksen takakansi kertoo seuraavaa:

Tenar, Nimettömien nuori ylipapitar, vartioi Atuanin holvihautojen koskemattomuutta. Vain hän voi johdattaa Gedin labyritnin kolkkojen käytävien läpi Erreth-Akben renkaan luokse.

En kokenut tarinaa niin mukaansatempaavana kuin ensimmäisessä osassa, en ollut oikein missään vaiheessa siinä pisteessä, että kirjaa ei olisi malttanut käsistä laskea. Kuten jo edellisen osan arvioinnissa taisin todeta, Le Guinin tapa kertoa on jotenkin toteava. Ei välttämättä lainkaan huonossa mielessä, mutta itselleni ei syntynyt koko tarinan aikana minkäänlaista suhdetta Tenariin hahmona. Oikeastaan odotin vain koko ajan, koska Ged astuu kehiin. Kirja on melko itsenäinen jatkoteos Maameren velholle, ja vaikka tarina perustui löyhästi edellisen teoksen tapahtumiin, niin ainakaan vielä sarjan juonessa ei ole havaittavissa selkeää jatkumoa. Kumpikin tarina loppui myös melko suljetusti, eli kun kirja loppuu, tarina tuntuu saavan päätöksen, joka sitten taas seuraavassa osassa jollain varjolla avataan tuomalla uusi hahmo kehiin. Ihan hyvä lukukokemus, mutta ei herättänyt erikoisempia intohimoja. 2+