Terry Pratchett - Aikavaras

Aikavaras  on taas vaihteeksi Pratchettia terävimmillään. Alkuperäisteos Thief of Time on julkaistu vuonna 2001.

Aika on asia, jota pitää hallita, senhän tietää lapsikin. Kiekkomaailmassa aikaa hallitsevat historiamunkit, jotka ottavat sitä talteen paikoista, joissa aikaa ei liiemmälti tarvita, kuten merenpohjat, ja pumppaavat sitä paikkoihin, joissa aikaa ei ole koskaan tarpeeksi, kuten suurkaupungit. Mutta nyt historiamunkit huomaavat, että joku muukin puuttuu ajan kulkuun huolestuttavalla tavalla, ja jäljet johtavat Ankh-Morporkiin...

Kirjan keskiössä on kaksi historiamunkkia, joiden veljeskunnan Pratchett on sarjan aiemmissa osissa tullut maininneeksi siellä ja täällä. Tarina pysyy hyvin kasassa, henkilöhahmojen määrä on maltillinen ja lukijaa oikeasti kiinnostaa, mihin tämä kaikki nyt oikein mahtaakaan johtaa. Loppuratkaisu tuli yllätyksenä. Kirjassa parodioidaan mm. hongkongilaisia kung fu -elokuvia ja hektistä nykyihmistä. Suosittelen.

Terry Pratchett - Muks!

Tartuin taas vaihteeksi Terry Pratchettiin, kun hänen tuotantoaan lähikirjaston hyllyiltä löytyy. Yritin kyllä viime käynnillä ihan tosissani tarttua johonkin muuhun, mutta en mukamas löytänyt mitään houkuttelevampaa vaihtoehtoa. Alkuperäisteos Thud! on julkaistu vuonna 2005 eli kyseessä on Pratchettin tapauksessa tuoreehko julkaisu.

Sam Vimesilla on taas huolia. Koomin laakson taistelun muistopäivä lähestyy, ja sitä mukaa kasvavat kääpiöiden ja peikkojen väliset jännitteet. Asiat mutkistuvat, kun vuorilta tulleet vanhoilliset perinnekääpiöt alkavat salaperäisten kaivostöidensä ohessa harjoittaa kansankiihotusta ja pitää vihapuheita peikkoja vastaan. Sitten yksi näistä arvojohtajista murhataan, ruumiin viereltä löytyy peikkonuija ja soppa on valmis kiehumaan yli. Näyttää siltä, että seuraava Koomin laakson taistelu käydään Ankh-Morporkin keskustassa...

Omasta mielestäni Muks! ei ole aivan terävintä Pratchettia, vaikka juoni tihentyy loppua kohden mukavasti ja monipuoliset hahmot ovat sinänsä kiinnostavia ja hauskoja. Tarinan tempo on myös vauhdikas, kaikkea sattuu ja tapahtuu hahmojen tahdosta tai siitä huolimatta. Omassa takaraivossani kummitteli kirjaa aloittaessani kuitenkin vielä edellinen loistava Pratchett, Posti kulkee, enkä heti ollut erottaa tämän tarinan päähenkilöä, poliisipäällikkö Sam Vimesia, postimestari/huijari Tahmee von Lipwigistä. Palasin mielikuvissani koko ajan Tahmeeseen, enkä ollut oikein sujut Sam Vimesin kanssa. Loppua kohden aloin kuitenkin saada hänestäkin paremman otteen.

Pratchettin vahvuus on yleensä henkilökuvauksessa: hahmot eivät ole koskaan yksioikoisia sankareita tai pahiksia, vaan heissä on "syvyyttä", jos sellaista sanaa Pratchettin yhteydessä edes voi käyttää. Yksi kirjan teemoista onkin poliisipäällikkö Vimesin tasapainoilu työn ja isyyden välillä. Jotain jää kuitenkin uupumaan, sillä mielestäni kirjan heikko kohta on juuri päähenkilön kuvauksessa. Tarinankerronta itsessään on tuttua Pratchettia, mutta omaan top kymppiini tämä teos ei yllä.

Terry Pratchett - Posti kulkee

Kesän aikana kaipaa usein leppoisaa, mukaansatempaavaa ja ennen kaikkea rentoa lukemista. Tulen ja jään laulu on taas jäänyt vähemmälle ja ennen juhannusta kirjastosta tarttui mukaan Pratchettin Posti kulkee (alkup. Going Postal, 2004). Suomennoksen vajaat 400 sivua tuli ahmittua loppujen lopuksi melko reippaasti, sillä juoni oli kohdallaan, hahmot kiinnostavia ja Kiekkomaailma jälleen kerran erittäin kiehtova.

Ammattihuijari Tahmee von Lipwigillä ei mene hyvin. Hän on joutunut tilille rötöksistään, ja edessä on hirttotuomio. Yllätyksekseen Tahmee ei narun jatkoksi jouduttuaan tapaakaan Kuolemaa, vaan lordi Vetinarin, joka tosin ilmoittaa olevansa enkeli. Vetinarilla olisi tarjous, josta on vaikea kieltäytyä: Tahmeen pitää herättää henkiin Ankh-Morporkin vuosia sitten perikatoon joutunut postitoimisto tai muuten hänen oma henkiin heräämisensä jää lyhytaikaiseksi. Tehtävä ei ole helppo, mutta tärkeintä on kuitenkin, että posti kulkee!

Omassa rankingissani Posti kulkee on parasta Pratchettia, samaa sarjaa Pienten jumalten kanssa. Tarinan päähenkilö on ammattihuijari ja petkuttaja, joka haastaa Ankh-Morporkin postilaitoksella Kiekkomaailman valtaa pitävän viestintävälineen, Välkkytornien verkoston, jonka avulla viestejä voi lähettää erittäin nopeasti pitkienkin välimatkojen päähän. Tarina sisältää Pratchettin tyyliin useita viittauksia nykypäivään ja mm. Sormusten herraan sekä kuvaa osuvasti yritysmaailman lainalaisuuksia, ahneutta ja hyväuskoisuutta. Huomasin taas nauravani silloin tällöin ääneen lukiessani, mikä ei ole koskaan huono asia. Tarinan eteneminen kiinnosti, eikä siinä ollut lainkaan ärsyttäviä mitääntekemättömiä sivuhahmoja tai -juonteita, jotka myös ovat Pratchettin tarinoille tyypillisiä.

Kirjan ainoa huono puoli taisi olla Kuoleman roolin pienuus. Suosittelen.

Terry Pratchett - Herraskaista väkeä

Terry Pratchett jatkaa tarinaa Kiekkomaailman noitakolmikosta vuonna 2004 suomennetussa teoksessa Herraskaista väkeä (alkup. Lords and Ladies, 1992). Takakansi tiivistää tarinan seuraavanlaisesti:

Kiekkomaailman ikimuistoinen noitakolmikko - Muori Säävirkku, Nanny Auvomieli ja Magrat Kynslaukka - tekee railakkaan paluun! Ilma oikein väreilee hilpeää energiaa, kun noidat alkavat järjestellä asioita.

On juhannusaatto, ja Lancren kuningaskunnassa valmistaudutaan kuninikaallisiin häihin. Noitien juhlailoa varjostaa kuitenkin huoli pikkuväestä. Kyseessä ei ole mikään harmiton hammaskeiju sukulaisineen, vaan katala ja viekas haltiakuningatar, joka haluaa ottaa Lancren haltuunsa. Ainoastaan noidat ovat perillä keijuväen aikeista ja ryhtyvät vastarintaan keskellä häähumua.

Kyseinen tiivistelmä kertoo vain osan totuudesta ja johtaa ehkä hieman harhaankin. Tässä kirjassa noitakolmikko etääntyy toisistaan, kun Magratista on tulossa Lancren kuningatar, mikä synnyttää hänessä melko voimakkaitakin pohdintoja omasta identiteestiä ja iskee kiilaa hänen ja kahden muun noidan väliin. Hänen tuleva puolisonsa Verence, entinen narri ja nykyinen Lancren kuningas, ei myöskään oikein tiedä, miten tulevaan avioliittoon pitäisi suhtautua, ja hän jääkin tässä tarinassa selkeään sivuosaan. Haltioiden hyökätessä Margrat löytää vihdoin paikkansa ja hyväksyy osansa.

Pääosassa olevat noidat Pratchett esitteli ensi kerran Noitasiskokset-kirjassa, joka on tässäkin blogissa jo esitelty, ja heidän tarinansa jatkui myös teoksessa Noitia maisemissa, joka on itseltäni vielä lukematta. Noitasiskoksista poiketen tämä tarina ei ainakaan käsittääkseni perustu mihinkään Shakespearen näytelmään, vaikka lopussa kyseiseen näytelmäkirjailijaan viitataankin. Tarinan ensimmäinen puolikas on melko sekavaa ja poukkoilevaa (Pratchettille ominaiseen tyyliin), eikä se jaksanut minua oikein otteessaan pitää. Lueskelin kirjaa aina muutaman sivun silloin tällöin, mutta kun haltiakuningatar pääsee ujuttamaan itsensä ja armeijansa Kiekkomaailmaan, kirja pitää tiukassa otteessa loppuun asti.

Tarinan keskiössä olevat hahmot kehittyvät kirjan edetessä ja saavat myös syvyyttä, ja vaikka en heistä vielä Noitasiskoksissa hirveästi pitänyt niin tämän osan jälkeen voisin hyvin lukea vielä sen kolmannenkin heistä kertovan teoksen. Se, että en ollut lukenut järjestyksessä toista näistä noidista kirjoitettua kirjaa, ei haitannut lukukokemusta millään tavalla.

Tästä blogista löyty jo useita näytteitä Pratchettin teksteistä ja kirjoitustyylistä, mutta tässäpä vielä yksi (eikä todennäköisesti viimeinen):

"Täällä on tapahtunut kaikenlaista", hän sanoi kylmällä ja painokkaalla äänensävyllä.
"Niin kuin mitä?"
"Kaikki kivien ympärillä kasvavat sananjalat ja heinät on tallattu. Minusta tuntuu, että joku on käynyt täällä tanssimassa."
Nanny Auvomieli pohti asiaa hieman samalla tavalla kuin ydinfyysikko jolle on juuri kerrottu, että joku on hakkaamassa kahta kriittisen massan muodostavaa uraanimöhkälettä vastakkain lämmitelläkseen itseään.
"Ei ikinä", hän sanoi.
"Kyllä on. Ja sen lisäksi..."
Oli vaikea kuvitella, että sen lisäksi olisi vielä jotakin, mutta Nanny Auvomieli sanoi joka tapauksessa: "No mitä?"
"Täällä on tapettu joku."
"Voi ei," Nanny Auvomieli voihkaisi. "Ei kai sentään ympyrän sisäpuolella?"
"Ei sentään. Älä hulluja puhu. Se tapahtui ulkopuolella. Pitkä mies. Toinen jalka oli pitempi kuin toinen. Ja parta. Hän oli luultavasti metsästäjä."
"Mistä sinä tuon kaiken tiedät?"
"Kompastuin juuri häneen."
Aurinko nousi usvaverhon takaa.

Terry Pratchett - Magian väri

Lukemiselle on jäänyt harmittavan vähän aikaa loppukevään ja alkukesän aikana. Game of Thronesin ensimmäinen osa on edelleen kesken, mutta välipalalukemisena on tullut nautittua taas yksi Pratchett. Tällä kertaa vuorossa oli Pratchettin ensimmäinen Kiekkomaailmaan sijoittuva tarina Magian väri (1983), josta kirjan takakansi kertoo seuraavaa:

Liikkeellä on äärettömän omalaatuinen retkue: täysin tumpelo velho, kirkasotsainen turisti, lohikäärme, matka-arkku joka kipittää kätevästi omilla jaloillaan... ja kaikki tämä jättiläismäisen kilpikonnan selässä.

Alkuasetelma on kieltämättä herkullinen. Pratchett on todella taitava luomaan "uskottavia" henkilöhahmoja ja kehittelemään mitä kummallisimpia juonenkäänteitä, mutta itselleni jäi lukemisen jälkeen melko sekava ja mitäänsanomaton jälkimaku. Vähemmistä aineksista olisi luultavasti syntynyt paljon jännittävämpi ja maittavampi keitos. Hahmot ovat jälleen herkullisia, mutta heitä on yksinkertaisesti liikaa, kuten tapahtumapaikkojakin. Olo lukiessa on kuin katsoisi päätöntä kohellusleffaa, eikä kohelluksen lopputulos oikeastaan jaksa edes kauheasti kiinnostaa.

Järjestyksessään seuraavat pari Kiekkomaailmaan sijoittuvaa teosta käsittelevät ymmärtääkseni ainakin osin samoja hahmoja, joten toivoa tarinan suhteen on vielä jäljellä. Täysin tumpeloksi velhoksi tituleeratun Rincewindin edesottamuksia voisin mielelläni seurata ainakin yhden tarinan verran lisää, jotta saisin selville sen ainoan loitsun merkityksen, joka hänen aivoissaan piileskelee. Se kun saattaa olla koko Kiekkomaailman kannalta hyvin merkittävä. Moderni eksoottisia elämyksiä metsästävä turisti keskiaikaa muistuttavassa velhojen, sankareiden ja lohikäärmeiden maailmassa luo puolestaan useita hersyvän hauskoja lukuhetkiä - ja joskus myös tarkkoja havaintoja Kiekkomaailmasta. Näin ei kuitenkaan ole valitsemassani tekstikappaleessa.

Kakskukka nousi varpaisilleen kuiskatakseen jotain.
"Sinä varmaan tiedätkin, mikä tämä on?"
Rincewind tuijotti laatikkoa. Yhdellä sivulla törrötti pyöreä lasisilmä ja laatikon takaosassa oli painike.
"En tarkalleen", hän sanoi.
"Se on laite, jolla pystyy tekemään nopeasti kuvia", Kakskukka sanoi. "Melko uusi keksintö. Olen aika ylpeä siitä, mutta en usko, että nämä herrasmiehet aivan - tarkoitan, että se voi ehkä - vähän pelottaa heitä? Voisitko selittää asian heille? Olen toki valmis maksamaan heidän kallisarvoisesta ajastaan."
"Hänellä on laatikko, jonka sisällä on kuvia piirtelevä demoni", Rincewind ilmoitti ykskantaan. "Tehkää niin kuin tämä mielipuoli tahtoo, niin saatte häneltä kultaa."

Terry Pratchett - Noitasiskokset

Pitkästä aikaa pääsin taas tarttumaan Pratchettiin ja nauttimaan kanssaihmisten kummeksuvista katseista, kun hörähdin nauramaan silloin tällöin. Kirja on ensimmäinen suomennos Pratchettilta ja julkaistiin vuonna 1993, alkuperäisteos Wyrd Sisters on peräisin vuodelta 1988. Kansi kertoo tarinasta seuraavaa:

Kuningaskunnat huojuvat, kruunut keikkuvat ja tikarit välähtelevät, kun kolme asialleen vihkiytynyttä noitaa sekaantuu kuninkaalliseen valtapolitiikkaan. Vanha kuningas on surmattu, perillinen kiidätetty turvaan yön selkään ja valtaan on noussut ilkeä herttuapari, joka aikoo saada noidatkin maksamaan veroa. Nämä eivät ota innostuakseen asiasta ja päättävät saada valtaan oikean kuninkaan. Tai niin he luulevat.

NOITASISKOKSET on tuotteliaan Terry Pratchettin ensimmäinen suomennettu romaani Kiekkomaailman tapahtumista. Tarkkaavainen lukija huomaa että Shakespearen näytelmistä ainakin Hamlet, Macbeth ja Rikhard III ovat Pratchettille tuttuja.

Kuten jo aiemmasta tuli ilmi on teksti taattua Pratchettia. Joskus hänen kirjoitustyylinsä tuntuu hieman väkinäiseltä, kun joka lauseeseen on pakko ympätä ironiaa ja sketsiä, mutta joukkoon mahtuu kyllä oikeasti hersyvää dialogiakin ja, totta kai, mielettömiä hahmoja. Pratchettin maailmassa ei ole täydellisiä ihmisiä (tai jos on, niin en ole vielä heihin törmännyt) vaan kaikki ovat enemmän tai vähemmän karikatyyrisiä, mutta kaiken huumorin keskellä heidän inhimillisyytensä kuitenkin muistetaan. Myös Kuoleman kohdalla. Ja se on hienoa. Lukiessa huomaa jälleen, että kattava taustatieto nimenomaan Shakespearen näytelmistä toisi mielettömän paljon uusia ulottuvuuksia itse tarinaan, mutta tämän tiedon puuttuminen ei kuitenkaan haittaa itse lukukokemusta. Ei ihan parasta lukemaani Pratchettia, mutta kuitenkin tutustumisen arvoinen. 3-

Ja vielä tekstikatkelma:

Alkuinspiraation hiukkasia höytyilee ylen aikaa maailmankaikkeuden läpi. Aina toisinaan jokin noista hiukkasista osuu vastaanottavaiseen mieleen, joka sitten keksii DNA:n tai huilusonaatin muodon tai keinon jolla hehkulamput kuluvat loppuun puolessa ajassa. Mutta useimmat niistä eivät osu mihinkään. Useimpiin ihmisiin ei koko heidän elämänsä aikana osu yksikään noista hiukkasista.

Joillakin ihmisistä käy vielä huonompi tuuri. Heihin osuvat ne kaikki. 

Terr Pratchett - Pienet jumalat

Mortin jälkeen piti lukea vielä toinen Pratchett, jonka olin lainannut yhtä aikaa edellä mainitun kanssa. Enkä joutunut pettymään tälläkään kertaa! Itse asiassa nyt teksti oli paljon helpommin luettavaa, johtuneeko sitten toisesta kääntäjästä (Mika Kivimäki) vai Pratchettin oman tyylin hioutumisesta, mene ja tiedä...

Pienet jumalat (1992, suom. 2008) on Pratchettin Kiekkomaailma-sarjan 13. osa. Ensimmäinen tärkeä huomio: Tätä sarjaa ei tarvitse lukea järjestyksessä! Toinen tärkeä huomio: Sarjan osat vaikuttavat kyllä jollain tavalla tukeutuvan toisiinsa, tässäkin osassa sai taas lukea ah niin hurmaavasta Kuolemasta. Tämänhetkisen Pratchett-kokemuksen pohjalta (joka käsittää siis kokonaiset kaksi kirjaa) veikkaisin kirjojen olevan täynnä sisäpiirivitsejä, jotka eivät häiritse lukukokemusta, jos niitä ei tunne, mutta joiden tunteminen tuo oman bonuksensa. Tarinan keskiössä on harras uskovainen Brutha, jolle jumala Om eräänä päivänä ilmestyy. Takakansiteksti kiteyttää juonen seuraavasti:

Kiekkomaailma on paikka, missä mukaville ihmisille tapahtuu merkillisiä asioita. Otetaan nyt vaikka melonipellollaan puuhasteleva Brutha, jonka luo ilmestyy jumala - hyvin pieni tosin, mutta jumala yhtä kaikki. Ja kova komentelemaan.

Lähes lukutaidoton Brutha pääsee Om-jumalan matkassa paikkaan, joka kovasti muistuttaa antiikin Kreikkaa. Vierailunsa aikana Brutha tutustuu filosofiaan, kirjallisuuteen ja muihin mullistaviin asioihin. [ja jotain, jonka päälle on liimattu kirjaston viivakooditarra]

Tiivistelmä ei taaskaan tee oikeutta oikeasti uskottavalle ja toimivalle uskonfilosofisin pohdinnoin höystetylle kasvutarinalle. Valtakunta, jota johtaa papisto, joka ohjastaa kansaa kepillä, kielloilla ja käskyillä, on täynnä ihmisiä, jotka eivät tosiasiassa usko jumalaan, johon papisto haluaa heidän uskovan. Eikä siihen usko enää papisto itsekään, sillä kaikki pelkäävät valtakunnan johtohahmoa, ja uskovat tähän pelkoon. Jumalat taas saavat voimansa ihmisten uskosta, ja mitä tapahtuu jumalalle, johon uskoo enää yksi ihminen? Kirja antaa pohtimisen aihetta niin ateisteille, filosofeille kuin vahvasti uskovillekin. Ja mukavaa ajanvietettä kaikille niille, jotka eivät jaksa itse ajatella.

Mutta tämän lisäksi tarina kertoo niin paljon enemmänkin. Se kertoo sodista ja muukalaispelosta, joka johtaa vihaan ja sotiin. Kuinka erilaiselta toisten maailma näyttää meidän silmissämme, ja kuinka kummallisilta omat totuudet vaikuttavat toisten silmissä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja aivan jokaiselle. Jo tästä syystä.

Lisäksi kirjassa esitellään jumalainen käsky, joka olisi hyvin hyödynnettävissä tähänkin päivään. Eli, Sinun Ei Pidä Alistaman Jumalaasi Markkinavoimille!

Suosittelen. 4-

P.S. Kirjan arvostelu löytyy myös Turun Sanomista.

Tekstinäyte:
Yleisen uskomuksen mukaan ihmiset eivät käytä ollenkaan yhdeksää kymmenesosaa aivoistaan ja useimpien muiden yleisten uskomusten tapaan sekin on väärä. Ei edes typerin mahdollinen Luoja vaivautuisi luomaan ihmispäätä sellaiseksi, että se pitäisi sisällään kilon verran harmaata hyytelöä, jolla ei olisi muuta tarkoitusta kuin esimerkiksi toimia eräiden tutkimattomien laaksojen villiheimojen herkkupalana. Niitä käytetään. Ja eräs aivojen käyttötarkoituksesta on saada ihmeellinen vaikuttamaan arkipäiväiseltä ja epätavallinen tavalliselta.
Sillä jos asia ei olisi näin, ihmiset kuljeskelisivat ympäriinsä ja joutuisivat kohtaamaan kaiken olevaisen jokapäiväisen ihmeellisyyden sillä seurauksella, että heidän kasvoillaan olisi jatkuvasti samanlainen typerä hymy kuin eräillä syrjäseutujen heimolaisilla, joiden muovilla päällystettyihin kasvihuoneisiin viranomaiset tekevät aika ajoin ratsioita tutkiakseen huolellisesti, mitä niissä oikein kasvatetaan. Ihmiset sanoisivat 'Vau!' vähän väliä eikä kukaan joutaisi keskittymään töihinsä.
Jumalat eivät pidä siitä, että ihmiset eivät keskity töihinsä. Jos ihmisllä ei ole koko ajan kova kiire, he saattavat alkaa ajatella.
Osa aivoista on olemassa ihan vain tämän estämiseksi.

Terry Pratchett - Mort

Tartuin Mortiin (1987, suom. 1994) ystävän suosittelemana. Olen usein aiemminkin katsellut Terry Pratchettin kirjoja, mutta en ole vielä koskaan ollut niin kiinnostunut, että olisin tarttunut niihin. Jotenkin sanat "scifi- ja fantasiaparodia" eivät ole tuntuneet omiltani, ja uuteen kirjasarjaan hyppääminen vaatii ainaa omaa rohkeuttaan. Tämä pelkoni pohjautuu yhteen yläasteen traumaattiseen kokemukseen: Aloin lukea Tad Williamsin Taru kolmesta miekasta -sarjaa, ja jossain välillä tajusin, että sarja, jota luulin kolmiosaiseksi, olikin kaksitoistaosainen. Ja tietenkään kirjastossa ei edes ollut kaikkia osia saatavilla. Siihen lopahti se sarja.

Mutta takaisin Mortiin. Takakansiteksti kuuluu näin:

Velmu scifi- ja fantasiaparodia - Kiekkomaailman kronikka jatkuu!

Varakkaan tuntuinen joskin kovin luiseva herrasmies palkkaa nuoren Mortin oppipojakseen pestuumarkkinoilta. Eipä poika arvaa tekevänsä oppisopimuksen itsensä Kuoleman kanssa...

Lyhyestä virsi kaunis.

Päällimmäisenä fiiliksenä kirjan hetki sitten luettuani on... niin, ihan hyvä fiilis. Kirjan tyyli vaati totuttelemista, enkä nyt tarkoita Pratchettin parodioivaa, rönsyilevää ja "velmuilevaa" kirjoitustapaa, mikä on sinänsä ihan ok. Pitäisi lukea Mort myös alkuperäiskielellä, jotta selviäisi, oliko suomentaja (Margit Salmenoja) jättänyt tarkoituksella mm. välimerkkien käytön vähemmälle, vai oliko niiden puute ihan puhdas vahinko. Itse kuulun niihin lukijoihin, joita pilkku- ja yhdyssanavirheet häiritsevät suunnattomasti, ja niitä tästä kirjasta löytyi ja paljon! Mutta kuten sanottu, lukematta kirjaa alkuperäiskielellä on vaikea sanoa, onko kyseessä ihan vain tyylillinen tehokeino. Tekstinäyte tämän blogimerkinnän lopussa on tässä suhteessa hyvin valaiseva.

Tarina itsessään tempaisi minut viimeistään 50. sivun tienoilla mukaansa (niillä main olin jo tottunut myös välimerkkien puutteeseen). Hahmojen kohtalo alkoi tarinan edetessä ihan kunnolla kiinnostaa, ja varsinkin Kuolemasta itsestään olisin halunnut lukea enemmänkin. Olisiko hänestä lisää asiaa Pratchettin Viikatemies-kirjassa, joka myös kuuluu Kiekkomaailma-sarjaan? Näin ainakin toivon! Loppu ei valitettavasti lunastanut odotuksiani ja olin siihen kieltämättä aika pettynyt, tarina ikään kuin lässähti kesken kaiken. Jos kirjailija ei keksi hyvää loppua, niin miksi sitä ei voi jättää vaikka ihan reilusti avoimeksi? To be continued jne? Nyt jäi vähän samanlainen fiilis kuin Harry Pottereiden jälkeen.

Itseäni häiritsi ajoittain Pratchettin ironisoivan kirjoitustyylin ontuminen. Olen lukenut Linnunradan käsikirjan liftareille varmaan kymmeneen kertaan, enkä usko siihen koskaan kyllästyväni, mutta ajoittain Mortia lukiessani alaviitteiden alaviitteet, joissa selitettiin historian tietyn ajanjakson tietyn henkilön aamiaista yms., turhauttivat, ja jätin niitä lopulta suosista lukematta. Liika on liikaa ja överiksi vedetty överiksi vedettyä.

Mort ei varmasti jää viimeiseksi kirjaksi, jonka Pratchettilta luen (itse asiassa aloin juuri lukea Pieniä jumalia). Hyvät kolme tähteä viidestä, itse asiassa vaikka 3+.

Tekstinäyte:
Albert tajusi aivan liian myöhään olevansa taikapiirin sisällä ja yritti syöksyä kohti sen reunaa. Luurankosormet tarttuivat häntä kaavunliepeestä.
Taikurit, eli heistä ne jotka olivat yhä jaloillaan ja tajuissaan, ällistyivät aika lailla huomatessaan että Kuolemalla oli esiliina ja sylissään kissanpentu.
"Miksi sinun oli" PILATTAVA KAIKKI?
"Pilattava kaikki? Oletteko nähnyt mitä se poika on tehnyt? Albert karjui ja yritti yhä vielä päästä piirin reunalle.
Kuolema kohotti kalloaan ja nuuhki ilmaa.
Ääni sivalsi salissa kuuluvan metelin kahtia ja pakotti muut vaikenemaan.
Se oli niitä ääniä joita kuullaan unen ja valveen hämyisessä rajamaastossa, niitä ääniä joihin herätään kuolemankauhun kylmässä hiessä. Se oli kauhujen oven alta kuuluva nuuhkaisu. Se oli siilin nuuhkaisu, mutta siinä tapauksessa siilin joka syöksyy ojanpientareelta ja murskaa rekkoja. Se oli niitä ääniä joita ei haluaisi kuulla kahdesti; sitä ei haluaisi kuulla kertaakaan.