Terry Pratchett - Muks!

Tartuin taas vaihteeksi Terry Pratchettiin, kun hänen tuotantoaan lähikirjaston hyllyiltä löytyy. Yritin kyllä viime käynnillä ihan tosissani tarttua johonkin muuhun, mutta en mukamas löytänyt mitään houkuttelevampaa vaihtoehtoa. Alkuperäisteos Thud! on julkaistu vuonna 2005 eli kyseessä on Pratchettin tapauksessa tuoreehko julkaisu.

Sam Vimesilla on taas huolia. Koomin laakson taistelun muistopäivä lähestyy, ja sitä mukaa kasvavat kääpiöiden ja peikkojen väliset jännitteet. Asiat mutkistuvat, kun vuorilta tulleet vanhoilliset perinnekääpiöt alkavat salaperäisten kaivostöidensä ohessa harjoittaa kansankiihotusta ja pitää vihapuheita peikkoja vastaan. Sitten yksi näistä arvojohtajista murhataan, ruumiin viereltä löytyy peikkonuija ja soppa on valmis kiehumaan yli. Näyttää siltä, että seuraava Koomin laakson taistelu käydään Ankh-Morporkin keskustassa...

Omasta mielestäni Muks! ei ole aivan terävintä Pratchettia, vaikka juoni tihentyy loppua kohden mukavasti ja monipuoliset hahmot ovat sinänsä kiinnostavia ja hauskoja. Tarinan tempo on myös vauhdikas, kaikkea sattuu ja tapahtuu hahmojen tahdosta tai siitä huolimatta. Omassa takaraivossani kummitteli kirjaa aloittaessani kuitenkin vielä edellinen loistava Pratchett, Posti kulkee, enkä heti ollut erottaa tämän tarinan päähenkilöä, poliisipäällikkö Sam Vimesia, postimestari/huijari Tahmee von Lipwigistä. Palasin mielikuvissani koko ajan Tahmeeseen, enkä ollut oikein sujut Sam Vimesin kanssa. Loppua kohden aloin kuitenkin saada hänestäkin paremman otteen.

Pratchettin vahvuus on yleensä henkilökuvauksessa: hahmot eivät ole koskaan yksioikoisia sankareita tai pahiksia, vaan heissä on "syvyyttä", jos sellaista sanaa Pratchettin yhteydessä edes voi käyttää. Yksi kirjan teemoista onkin poliisipäällikkö Vimesin tasapainoilu työn ja isyyden välillä. Jotain jää kuitenkin uupumaan, sillä mielestäni kirjan heikko kohta on juuri päähenkilön kuvauksessa. Tarinankerronta itsessään on tuttua Pratchettia, mutta omaan top kymppiini tämä teos ei yllä.

Margaret Weis, Tracy Hickman - Matka tyhjiöön

Weisin ja Hickmanin Kaikkeuden kivi -trilogian toinen osa oli niin koukuttava, että sen seuraaja oli saatava käsiin heti. Alkuperäisteos Journey into the Void on julkaistu vuonna 2003.

On kulunut jo kaksisataa vuotta siitä kun paha prinssi Dagnarus nousi tyhjiön lordiksi tyhjiömagian avulla. Kukistettuan kuningaskunnan toisensa jälkeen hän havittelee omakseen Uutta Vinnengaelia ja ennen muuta jo kauan himoitsemaansa Kaikkeuden kiveä. Kun taistelu Kaikkeuden kivestä kiihtyy, sen puolustajien täytyy uhmata Tyhjiön kauhistavaa pimeän mahtia.

Matka tyhjiöön, trilogian kolmas osa, sitoo Kaikkeuden kiven kanssa tekemisiin joutuneiden kohtalot yhteen. Heistä jokainen joutuu kamppailemaan vrykylejä vastaan - ja urheimmat puolustamaan Kaikkeuden kiveä oman henkensä kustannuksella.

Trilogian päätösosa oli vahvan kakkososan jälkeen pettymys. Tarina tuntui jymähtäneen paikalleen ja koko kirja tuntui yhdeltä suvantovaiheelta loppuratkaisua lähestyttäessä. Hahmojen väliset jännitteetkin tuntuivat melko keinotekoisilta eivätkä kaikki heidän tekemänsä ratkaisut tuntuneet aina loogisilta.

Sarja ei kuulu Weisin ja Hickmanin parhaimmistoon, mutta on toki tutustumisen arvoinen. Sainhan minäkin kaikki kolme osaa luettua, vaikka niistä kahta niin kovin olen parjannut.

Margaret Weis, Tracy Hickman - Kadonneen vartijat

Kirjastossa poiketessa käsiini osui syksyllä aloittamani Kaikkeuden kivi -trilogian toinen osa. Kadonneen vartijat (alkuperäisteos Guardians of the Lost julkaistu 2001) sijoittuu aikaan noin kaksisataa vuotta ensimmäistä osaa myöhemmin, kun Tyhjiön lordi Dagnarus yrittää valloittaa tunnetun maailman etsimällä jaetun Kaikkeuden kiven neljää osaa käsiinsä.

Vuosikymmeniä kestäneen etsinnän jälkeen valtalordi Gustav onnistuu löytämään ihmisten osan Kaikkeuden kivestä, jonka siunattua voimaa tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan.

Bashae ja Jessan saavat tehtäväkseen viedä kiven turvaan haltijoiden maille. Matka on pitkä ja vaarallinen, ja pahaa aavistamaton kaksikko vetää pimeyden voimia puoleensa. Jos kuolematon, musta Dagnarus saa kiven käsiinsä, koko maailma joutuu hänen valtaansa.

Sarjan ensimmäinen osa ei jäänyt mieleen mitenkään poikkeuksellisena tarinana, mutta toinen osa korjaa ensimmäisen osan puutteet. Hahmot ovat monipuolisempia, juoni polveilevampi ja täynnä yllätyksiä. Ensimmäinen osa tuntuu tämän jälkeen pitkältä johdannolta ja tarinan alustukselta, varsinainen tarina ja sankareiden matka alkaa vasta tämän kirjan aikana. Weisille ja Hickmanille tuttuun tyyliin rinnakaisia tarinoita on useita, kuten myös mielenkiintoisia hahmoja ja tapahtumia, eikä lukija osaa ennakoida, missä vaiheessa tarinan eri linjat lopulta yhdistyvät. Seuraava tavoite on päästä käymään kirjastossa lainaamassa sarjan viimeinen osa, olen koukussa.

Margaret Weis, Tracy Hickman – Pimeyden kaivo

Kun en ollut vielä saanut käsiin Tulen ja jään laulun  seuraavaa osaa, oli pakko lainata kirjastosta ns. välipalakirja, joka sitten muuttuikin välipalakirjasarjan ensimmäiseksi osaksi. Pimeyden kaivo aloittaa Kaikkeuden kivi –trilogian, joka sijoittuu  tekijäparin suunnittelemaan Sovereign Stone –roolipelin maailmaan. Takakansi kertoo tarinasta seuraavaa.

Rotujen väliset ristiriidat repivät Loeremin mannerta. Haltiat, kääpiöt, orkit ja muutama ihmiskuningaskin havittelevat suurempaa valtaa. Kuningas Tamaroksen työ sovun ylläpitämiseksi alkaa murentua. Pahuus itää myös hänen omassa hovissaan,  sillä kateuden myrkyttämä prinssi Dagnarus janoaa veljensä, kruununperijä Helmoksen valta-asemaa.

Ratkaisu tuntuu löytyvän, kun jumalat lahjoittavat Tamarokselle Kaikkeuden kiven. Se on kallisarvoinen, pyhä jalokivi, jonka avulla Tamaros haluaa luoda hyvää tahtoa maailmaan. Mutta kenelläkään ei ole aavistustakaan, millaisia pimeyden voimia ja synkkiä salaisuuksia tuo kivi pitää sisällään.

Kuten oheinen tiivistelmä kertoo on tarinan maailma tiukan kaksijakoinen. Pimeyden kaivo keskittyy ihmiskuninkaan perhekuvioihin, mutta tarinan loppu antaa ymmärtää, että muissa osissa keskitytään muihin kansoihin ja/tai hahmoihin. Hahmot ovat periaatteessa mielenkiintoisia mutta lähes koko kirjan ajan hyvin yksiulotteisia. Vasta tarinan loppua kohden synkän pahatahtoiset hahmot alkavat pohtia tekojensa syitä ja seurauksia ja heikot hahmot uhmata vahvempiaan. Toivottavasti sarjan seuraavat osat jatkavat tällä linjalla, sillä tarinassa itsessään ei ole mitään niin mullistavaa, että kirjaa ei sen takia voisi olla laskematta käsistään.

Ursula K. Le Guin - Kaukaisin ranta

Maameren tarinoiden kolmas osa Kaukaisin ranta (1972) jatkaa velho Gedin tarinaa. Tarina pohjautuu sarjan aiempiin osiin selkeästi voimakkaammin kuin toinen osa Atuanin holvihaudat, mutta muodostaa siitä huolimatta oman tarinansa ja kokonaisuutensa.

Kun Enladin prinssi Arren tuo hälyttäviä uutisia läntisten velhojen hiipuvista taikavoimista, Maameren velhon on lähdettävä pitkälle purjehdukselle kohti Kaukaisinta rantaa.

Olen jo useaan otteeseen maininnut Le Guinin melko etäisestä kirjoitustyylistä, joka ei päästä lukijaa kovin lähelle tarinan hahmoja. Sama linja jatkuu tässä teoksessa, joka itse asiassa käsittelee hyvin samanlaista aihepiiriä kuin sarjan ensimmäinen osa. Tällä kertaa pimeys ja pahuus ei kuitenkaan ole lähtöisin yhdestäkään sarjan päähenkilöstä, vaan ulkopuolisesta hahmosta, joka esitellään vasta kirjan viimeisissä kappaleissa.

Olen iloinen, että luin Maameren tarinoiden alkuperäiset osat uudestaan niin monen vuoden jälkeen, koska nuoruudessani ne tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Nyt kun olen lukenut niin paljon muuta fantasiaa ja kirjallisuutta tässä välissä, Maameren tarinat ei kuitenkaan enää selkeästi nouse niiden joukosta esiin. Omat korkeat odotukseni vaikuttivat tähän lukukokemukseen kuitenkin niin paljon, että ne varmuudella vaikuttavat myös arviooni. Vaikka en siis ylistäkään sarjaa maasta taivaisiin, on se ilman muuta tutustumisen arvoinen!

Velhous ja taikuus käsitetään sarjassa osin eri tavalla kuin muissa lukemissani fantasiakirjoissa. Tajusin sen tosin vasta jo luettuani tämän kirjan. Velhouden ja taikuuden käyttäminen kuluttavat velhon energiaa ja elinvoimaa, ja voimakas loitsu saattaa johtaa jopa velhon kuolemaan. Velhous koostuu kuitenkin pääsääntöisesti hyvin arkisista loitsuista, kuten tuuleen vaikuttamisesta (Eddingsin maailmassa tämäkin asia olisi toisin) ja eläinten parantamisesta. Velhon sauva on merkki hänen mahdistaan ja auttaa kanavoimaan hänen voimiaan, mutta sen menetys ei välttämättä tarkoita voimien menettämistä.

Maameri on vakava maailma, eikä huumorikaan juuri kirjoissa kuki. Ehkä myös se vaikutti lukukokemukseeni kaikkien Pratchettien jälkeen, ehkä juuri sitä jäin kaipaamaan? Hyllyssä odottaa jo seuraava ironisen huumorin täyttämä teos ja rinnan Kaukaisimman rannan kanssa aloin lukea myös Tulen ja jään laulua, kun halvalla sai...

Kuten (omasta mielestäni) kaikissa kunnon fantasiamaailmoissa myös Le Guinin Maameressä on lohikäärmeitä, joista yksi nousee myös tarinan kannalta ratkaisevaan rooliin. Silti ne eivät vedä omassa mielessäni vertoja Weisin ja Hickmanin tyylikkääseen ja kohteliaaseen herrasmieheen.

Tämä teos saa minulta arvosanan 3 asteikolla 1-5, sarja kokonaisuutena 3+. Tässä tapauksessa kokonaisuus on siis enemmän kuin osiensa summa (tai keskiarvo).

Valitsemani tekstikatkelma on tällä kertaa lyhyt ja ytimekäs.

Arren puhui raivoissaan ja käskevästi. Hän oli kokenut kauhun ja pelon niin monasti ja perusteellisesti, että oli saanut kyllikseen, eikä kärsinyt enää yhtään uhkailua. Hän vihasi lohikäärmettä sen raakalaismaisen voiman ja koon takia ja siksi että se käytti ylivoimaansa väärin. Hän oli nähnyt kuoleman, maistanut kuoleman maljasta eikä sillä ollut enää valtaa häneen.

Ursula K. Le Guin - Maameren velho

Olen lukenut Ursula K. Le Guinin kirjoittamat Maameren tarinat reilu kymmenen vuotta sitten. Silloin ne tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen, vaikka näin jälkikäteen en muista kirjoista muuta kuin päähenkilön nimet. Olen jo pidemmän aikaa suunnitellut paluuta Maameren maailmaan, ja vihdoin sain asian toimeksi ja haettua ensimmäiset kolme osaa kirjastosta.

Sarjan ensimmäinen osa Maameren velho (1968, suomennos 1976) esittelee sarjan päähenkilön. Lainasin kuvassa olevan kokoelmateoksen, jonka takakansi kertoo sarjan alkajasta seuraavaa:

Nuori Varpushaukka vihitään aikuiseksi ja hänestä tulee Ged, Maameren velho. Ged joutuu suuren haasteen eteen taistellessaan irtipäästämäänsä pahan varjoa vastaan.

Maameren tarinat lukeutui ensimmäisiin ikinä lukemiini fantasiakirjoihin, ja onhan siinä jotain, joka pitää lukijan otteessaan. Le Guin kuvailee ympäristöä ja hahmoja melko varovaisesti ja itse asiassa huomaamattomasti, aivan eri tavalla kuin esimerkiksi Eddingsin kirjoissa on tapana. Päähenkilö itsessäänkään ei ole helpommasta päästä lukijan samaistua, sillä vaikka hänen taustoistaan paljon kerrotaankin, hän jää jotenkin etäiseksi. Tai etäisen tuntuiseksi. Ja silti kuitenkin jaksoin edelleen kiinnostua hänen kohtalostaan.

Kirja kertoo Gedin elämän ensimmäisistä kahdestakymmenestä vuodesta, joiden aikana hän ehtii kokemaan paljon enemmän kuin tavallinen pulliainen koko elämänsä aikana. Eikä pelkästään hyviä asioita. Ennen tämän osan lukemista uudelleen Maameren tarinoita miettiessäni mieleeni tuli vain yksi ainoa asia, ja se oli harmaus. Kirjoissa elämä on harmaata, taistelua valon ja varjon välissä, mikä tekee päähenkilöstä hiljaisen ja vaiteliaan nuoren aikuisen.

Ihmisen kamppailu itseään vastaan on aina mielenkiintoinen aihe, ja Le Guin osaa kertoa tarinan todella mukaansatempaavasti. Opiskeluaikanaan (eikä tämä velhokoulu ole mikään Tylypahka!) Ged tulee kuolleen henkeä esiin manatessaan päästäneensä vapaaksi varjon pimeyden mailta. Varjo on ollut osa hänen elämäänsä jo aiemminkin, mutta nyt se tulee ensimmäistä kertaa näkyväksi. Saatettuaan opiskelunsa loppuun Ged lähtee velhoksi pienelle saaristoyhteisölle, mutta päätyy kiertolaiseksi. Varjo ajaa häntä takaa, ahdistaa hänen ajatuksiaan ja täyttää hänen mielensä pakokauhulla, kunnes hän ymmärtää, ettei voi voittaa sitä pakenemalla.

Weisin ja Hickmanin Kuolemanportti-sarjan lukeneena Gedin löytämä eläinkumppani, pikkuruinen otak, jäi jotenkin hieman ehkä häiritsemään lukukokemuksen jälkeenkin. Eläimen ja ihmisen kumppanuuden voi varmasti ymmärtää monella eri tavalla, mutta kun tuntee Haplon ja Koiran tarinan ja erityisesti Koiran merkityksen, hieman jäi miettimään otakin ja velhon suhdetta. Ehkä asia valottuu vielä myöhemmissä osissa...

Le Guin ei pilaa tarinaansa turhalla selittelyllä. Lukija tietää tasan sen verran, mitä päähenkilökin, lukuunottamatta muutamia viittauksia Gedin tulevaisuuteen tai aikaan hänen jälkeensä. Virkistävää, kun lukijaa ei aliarvioida. Lukukokemus oli erittäin hyvä, mutta ajoittain aiheensa takia myös melko ahdistava. Viime yönä Gedin kukistama lohikäärme tuli jopa uniini! Sen takia ihmettelenkin, että löysin kirjan nimenomaan lastenosastolta. Luinhan sen itsekin ensimmäistä kertaa noin kymmenen-kaksitoistavuotiaana, mutta nyt ajoittaiset Gedin ja varjon kohtaamiset tuntuivat kammottavilta. Arviota jos pyydetään niin hyvät kolme tähteä.

Tällä kertaa päädyin tällaiseen tekstikatkelmaan, josta Le Guinin tarinankerrontatyyli nousee hyvin esiin:

Kun hän yöllä makasi Roken Suurtalon hiiskumattomassa hiljaisuudessa viittaansa kääriytyneenä patjalla kylmässä pimeässä huoneessa, rupesivat outo paikka ja kaikki siellä tehdyt taiat ja loitsut kammottamaan häntä ankarasti. Pimeys ahdisti ja kauhu täytti hänen sydämensä. Hän toivoi että olisi ollut missä tahansa muualla kuin Rokella. Silloin tuli Vehka ovelle. Pieni sinertävä virvatuli kieppui hänen päänsä päällä tietä valaisten. Hän kysyi saisiko tulla hetkeksi sisälle juttelemaan. Hän kyseli Gediltä Gontista ja kertoi sitten lämmöllä omista kotisaaristaan Itäisillä Rajavesillä muistellen miten kylän liesien savut iltaisin ajautuivat tyynen meren yli yhdeltä pieneltä hassunnimiseltä saarelta toiselle yhtä hassulle: siellä olivat Korp, Kopp ja Holp, Venwey ja Vemish, Iffish, Koppish ja Sneg. Kun hän piirsi saarten ääriviivoja sormellaan lattiakiviin selittääkseen Gedille niiden sijaintia, hänen piirtonsa säihkyivät himmeinä kuin hopeakynillä vedettyinä ennen kuin häipyivät näkymättömiin. Vehka oli ollut koulussa kolme vuotta ja valmistuisi pian taikuriksi. Magian alkeiden taidoillaan hän ei silti ylpeillyt sen enempää kuin lintu lennollaan. Mutta hänellä oli taito muita suurempi, taito jota ei voi toisilta oppia: taito olla ystävä. Tuona yönä hän tarjosi Gedille ystävyyttään ja lahjoitti sen hänelle ikuisiksi ajoiksi: lujan ja avoimen ystävyyden, johon Ged ei voinut vastata muulla kuin omalla ystävyydellään.