Gaiman, Neil - Neverwhere. Maanalainen Lontoo

Olin lukenut Gaimanilta aiemmin jo muutaman romaanin ja Sandman-sarjakuvakirjat. Kun joulupukki kysyi lahjatoiveita mietin hetken. Vastaukseni oli tämä kirja.

Lontoon katujen alta löytyy maailma, jonkalaista monet eivät pystyisi kuvittelemaan edes unissaan. Siellä on kaupunki täynnä hirviöitä ja pyhimyksiä, murhaajia ja enkeleitä, puhuvia rottia, ritareita haarniskoissaan ja kalpeita mustaan samettiin pukeutuvia tyttöjä. Tässä Lontoossa asuvat ne, jotka ovat pudonneet tavallisen maailman raoista pohjalle asti.

Richard Mayhew on menestyvä nuori mies, joka joutuu vastoin tahtoaan tutustumaan tähän toiseen Lontooseen. Nuoren tytön pelastaminen kadulta koituu Richardille kohtalokkaaksi: teko riuhtaisee hänet pois turvallisesta ja ennaltamäärätystä elämästä maailmaan, joka on samalla oudon tuttu ja samalla äärimmäisen kummallinen.

En oikein meinannut päästä juonen vietäväksi. Vaati jonkin verran aikaa, ennen kuin pystyin taas kunnolla adaptoitumaan fantasian maailmaan. Ainakin epäilen, että se oli syynä. Tapahtumia oli hengästyttävän paljon, samoin hahmoja. Loppua kohden veto parani, ja tässä kirjassa oli mielestäni oikeasti todella hyvä loppu.

Wolfe, Gene - Kiduttajan varjo. Uuden auringon kirja 1

Kirja jätti minut hieman hämmentyneeseen tilaan. Toisaalta päähenkilö on kiehtovan erilainen ja tarinan jatko alkoi kiinnostaa, mutta en ole aivan sinut kerrontatavan kanssa.

Niin kaukaisessa tulevaisuudessa, että se vaikuttaa aikoja sitten unohdetulta menneeltä, kiduttajan oppipoika Severian syyllistyy anteeksiantamattomaan rikokseen: hän rakastuu uhriinsa.
Rangaistukseksi hänet karkoitetaan syrjäseudulle, missä hänen on määrä työskennellä pyövelinä. Hän jättää Nessuksen, Ikuisen kaupungin, jossa kuoleva aurinko värjää kadut punaisiksi ja rapistuneet avaruusalukset kohoavat linnoituksen torneina, ja aloittaa matkan kohti kaukaista Traakiaa.

Kerronta tuntuu turhan jaarittelevalta enkä kokenut sellaista mukaansatempaavaa imua, jota olin odottanut. Ainakin toistaiseksi lukisin tarinan ehkä enemmän fantasiaksi kuin scifiksi, jos jaottelulla nyt mitään väliä on.

Takakansi kertoo tämän kirjasarjan olevan moneen kertaan palkittu ja "allegorisen tarinankerronnan taidonnäyte". Oma makuni on yleensä ristiriidassa kaikkien palkintoraatien kanssa, joten... Mikä jottei voisin joskus lukea sarjan seuraavan osan, mutta heti tämän jälkeen kaipaa taas jotain menevämpää teosta.

Itäranta, Emmi - Teemestarin kirja

Kotimaista scifiä oli edelleen kirjapinossa tyrkyllä. Seuraavaksi vuorossa oli taas yksi esikoisromaani, tällä kertaa Emmi Itärannalta. Tätä hehkutettiin kirjan ilmestyessä kovasti mutta tähän asti se on pysytellyt minulta kirjastossa piilossa.

Maailmasta on loppumassa vesi. Suunnattoman katastrofin - ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun - läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla.
Noria on teemestarien sukua ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo - ja edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katse kiinnittyy väistämättä teemestarin taloon.

Pari ystävääni oli lukenut kirjan minua ennen ja molemmat kuvailivat sitä oudoksi. Pistin sen uutuuden piikkiin, he eivät juuri ole scifiä saati fantasiaa aiemmin lukeneet. Mutta kieltämättä tarina oli hieman erikoinen. Se loppui kohtaan, johon harvat tarinat loppuvat, ikään kuin olisi ollut vasta pohjustusta jollekin suuremmalle. Alku oli hieman hidas, kertomistyyli toki kaunis.

Stoker, Bram - Dracula

Käydessäni kirjastossa sattui silmiini tämä klassikkoteos, jonka väliin joku lukija oli sujauttanut "Hyvä kirja" -tekstillä varustetun liuskan. Draculan tarina on vaikuttanut laajasti kirjallisuuteen ja elokuvateollisuuteen, joten päätin tarttua tilaisuuteen ja lukea alkuperäisen tarinan.

Kreivi Dracula, vampyyrimonarkki, asuu Transilvaniassa syvällä Karpaattien vuoristossa. Kelmeä kuunvalo verhoaa hänen linnaansa, ulkona ulvovat ystävät, sudet, yön lapset.

Sitten kreivi Dracula päättää tartuttaa englantilaiset, mutta joutuukin taisteluun hyvän voimia vastaan. Niitä edustavat professori van Helsingin johtamina tohtori Seward, lordi Godalming, asianajaja Harker ja herra Morris. Kahden tulen väliin tässä vertahyytävässä koitoksessa joutuvat rouva Harker ja lordi Godalmingin morsian neiti Westendra sekä mielisairaalan asukki herra Renfield.

Dracula ilmestyi alkujaan 1897, lukemani suomennos on vuodelta 1992. Teksti on paikoin melko raskaslukuista mutta mukaansatempaavaa yhtä kaikki. Tarina esitetään päiväkirjaotteina ja kirjeinä, mikä on kerronnallisesti virkistävä ratkaisu.

Martin, George R. R. - Miekkamyrsky 2

Miekkamyrskyn kakkososa jatkaa kertomusta Seitsemän kuningaskunnan kohtalon hetkistä.

Maanpaossa elävä Daenerys Targaryen valmistautuu ylittämään meren ja valloittamaan Westerosin armeijallaan. Kolmen lohikäärmeensä saattamana Daeneryksen johtamat Tahrattomat valtaavat kaupungin toisensa jälkeen ja vahvistavat lohikäärmekuningattaren armeijaa. Niin kauan kuin hän kohtaa tiellään orjuutta, Westerosin valloitus saa odottaa.

Tällä välin Robb Starkin toiveet voittaa Lennisterien armeija haihtuvat savuna ilmaan. Hänen ainoa toivonsa on pyrkiä saamaan Freyn suvusta liittolainen avioliitolla setänsä ja Freyn suvun tyttären kanssa. Kun liittolaisuus on vahvistettu hän voi suunnata huomionsa pohjoisen valloittajiin ja heidän häätämiseensä. Kuningas Joffrey on saanut liittolaisekseen mahtavan Tyrellin suvun ja kuninkaan koura Tywin Lennister punoo omia juoniaan vihollistensa lopulliseksi tuhoamiseksi.

 

Valtakunnan suurin uhka tulee kuitenkin pohjoisesta. Muurin takana valtavat ihmisjoukot ovat liikkeellä kannoillaan kauhut, joidenlaisia etelässä ei osata enää edes kuvitella. Pakenevat ihmismassat uhkaavat syöstä Westerosin kuningaskunnan anarkian valtaan.

Moers, Walter - Hurja matka halki yön

Dekkareiden ohella otin lomalukemiseksi myös satukirjan.

Gustave oli matkustanut kuun yli, halki ajan ja paikan ja läpi avaruusviemärin, syöksynyt seikkailusta seikkailuun, taistellut lohikäärmeen kanssa, lentänyt aarnikotkalla ja nähnyt metsänhenkien mielettömät juhlat. Hän oli nähnyt kuoleman työssään ja päässyt kaksoistornadon kynsistä, hän oli tavannut ritareita ruotivan rohmukrokotiilin ja saanut ihmetellä viimeisiä eläimiä ja hevosenpääsumua. Ja hän oli kurkistanut maailmankaikkeuden hallinnolliselle osastolle. Ja kaikkein viimeiseksi hän oli kohdannut itsensä ja hänelle oli testamentattu oma aurinkokunta. Ei hassumpi saldo yhden yön antimiksi.

Luin jokunen vuosi sitten Walter Moersin Uinuvien kirjojen kaupungin ja kirja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Odotin samaa tältäkin teokselta ja vaikka sen lukeminen olikin joutuisaa niin hieman jouduin pettymään. Kyseessä on tosiaan satu, jonka Moers on kirjoittanut pohjautuen Gustave Dorén kuvituksiin (jotka ovat upeita). Tarina on unenomainen ja tempaa mukaansa, mutta omat odotukseni olivat hieman liian korkealla.

Martin, George R. R. - Miekkamyrsky

Kirjojen lukeminen vieraalla kiellä tuntuu välillä työläältä. Tulen ja jään laulun kohdalla lukeminen on välillä sujunut hyvinkin reippaaseen tahtiin, välillä lukeminen keskeytyy useammaksi kuukaudeksi. Sarjan viidennen osan, Miekkamyrskyn (Sturm der Schwerter), lukeminen kesti itseltäni varmasti yli puoli vuotta, ja "lukemisen aikana" ehdin lukea liudan kirjoja suomeksi.

Tarina laajenee koskemaan yhä useampia sukuja ja henkilöitä. Välillä lukijan on hankala pysyä kärryillä nimistä ja paikoista (varsinkin, jos on kirjojen lukemisen ohessa katsonut myös HBO:n tuottamaa televisiosarjaa, joka etenee huomattavasti joutuisampaan tahtiin kuin kirjojen kertoma).  Hahmojen väliset suhteet ovat monimutkaisia ja toisistaan riippuvaisia, vihollisuudet ja liittolaisuudet punovat oman alati muuttuvan verkkonsa.

Välillä itseäni alkoi ahdistaa se, että kaikilla hahmoilla menee toistaan huonommin eikä kenenkään elämä tunnu menevän parempaan suuntaan. Jos yllätyksiä tulee ne ovat poikkeuksetta huonoja. Siksi kirjan lukeminen minulla pitkäksi aikaa jäikin. Mutta kun kirjaan tarttui uudelleen, lukeminen etenkin yllättäen jouhevasti. Jotenkin tarina kaikesta synkkyydestään huolimatta tempaa mukaansa, ja vastenmielistenkin hahmojen kohtalo jaksaa herättää lukijan mielenkiinnon. Siitä pisteet.

Gaiman, Neil - Unohdetut jumalat ja Hämähäkkijumala

Luin vastikään Gaimanin teoksen Unohdetut jumalat ja kun aloin kirjoittaa siitä postausta, huomasin, etten ollut kirjoittanut sitä vielä aiemmin syksyllä lukemastani Gaimanin teoksesta Hämähäkkijumala. On tullut aika korjata tämä vääryys.

Luin Gaimanin samoja teemoja käsittelevät teokset hieman nurinkurisessa järjestyksessä. Hämähäkkijumala (Anansi Boys, 2005, suomennos 2009) on tarina Paksusta Charliesta, joka ei oikeastaan ole paksu, mutta hänen isänsä kerran lausuma lempinimi ei ota kuluakseen pois. Eräänä päivänä rauhallista elämää halajavan Charlien ovelle ilmestyy muukalainen, joka väittää olevansa hänen veljensä. Kuinka ollakaan, Charlien veljeä ei kummemmin kiinnosta rauhallisen elämän viettäminen. Tarinan edetessä Charlielle selviää, ettei hänen isänsä ollutkaan se, joka Charlie kuvitteli hänen olevan, vaan itse Hämähäkkijumala.

Tarina oli täynnä mielenkiintoisia hahmoja, eriskummallisia tapahtumia ja juonenkäänteitä ja siihen uppoutui helposti. Gaiman onnistuu luomaan maailman, jossa todellisuus ja fantasia paiskaavat onnistuneesti kättä.

Unohdetut jumalat (American Gods, 2001, suomennos 2002) povaa tavallaan alkua Hämähäkkijumalalle. Mies nimeltä Shadow vapautuu vankilasta samalla kun kuulee vaimonsa kuolleen auto-onnettomuudessa. Matkalla hautajaisiin hän törmää mieheen, joka haluaa palkata hänet epämääräisiin hämärähommiin ja lopulta onnistuukin aikeissaan. Shadown maailmaan alkaa ilmaantua hyviksiä ja pahiksia, joita hän ei aiemmin uskonut olevan olemassakaan.

Tarinassa on suuria teemoja ja sen kertominen vie useammat sata sivua. Kokonaisuus ei mielestäni aivan yllä Hämähäkkijumalan tasolle, vaikka kerronta onkin sujuvaa ja hahmot mielenkiintoisia. Gaimania tulee luettua jatkossakin.

Margaret Weis, Tracy Hickman - Lohikäärmeen raivo

Lohikäärmelaivat-sarjan kolmas osa todistaa taas sen, minkä jo hyvin tiesinkin: ikinä ei pitäisi alkaa lukemaan sarjaa, jonka kaikkia osia ei ole vielä julkaistu.

Skylan ja Aylaen ystävineen pakenevat laivalla orjuudestaan mutta joutuvat uudelleen vangeiksi Ensimmäisen tyttären merenalaiseen kaupunkiin. Heidän on löydettävä kaikki lohikäärmeen henkiluut, mikä aiheuttaa uusia ongelmia. Jotta tehtävä onnistuisi on löydettävä uusia liittolaisia vaikka vanhojen verivihollisten joukosta. Myös petolliset Raegar ja Treia tavoittelevat henkiluita itselleen.

Lohikäärmeen raivo (2012, suom. Mika Renvall) ei aivan lunasta niitä odotuksia, joita sarjan toinen osa heitti ilmoille. Kirja on myös jonkin verran edeltäjiään lyhyempi, minkä huomaa tapahtumien kehittelyssä ja taustoituksessa. Se intensiteetti, joka sarjan ensimmäisissä osissa oli, puuttuu. Tämä on todella sääli, sillä sarjan hahmoihin oli juuri tulossa syvyyttä, joka vielä ensimmäisessä osassa puuttui. Hahmojen teot ja päätökset tuntuvat ajoittain hieman liiankin yksioikoisilta, varsinkin Skylanin kohdalla muutos tuntuu jo häiritsevältä. Kiistatta sarjan heikoin osa, mutta en vielä heitä toivoani jatkon suhteen.

Margaret Weis, Tracy Hickman - Lohikäärmeen salaisuus

Lohikäärmelaivat-sarjan toinen osa koukuttaa lukijansa tehokkaasti seuraamaan Skylanin ja hänen heimolaistensa selviytymistä vieraalla maaperällä.

Vanhat jumalat ovat alakynnessä uusia jumalia vastaan. Vain Vektian lohikäärmeiden viisi henkiluuta voisivat auttaa. Niiden sijaintia eivät tiedä edes jumalat itse. Uuden jumalan Aelonin palvojat eivät pysty vakiinnuttamaan valtaansa ilman näitä luita.

Petturi Raegar on päässyt Aelonin soturipapiksi Sinariaan, minne torgunin jäljelle jääneet soturit ja pappissisarukset Aylaen ja Treia ovat joutuneet orjiksi. Pois pääsy sieltä ei ole helppoa ja he tarvitsevat liittolaisia, joita löytyy yllättäviltä tahoilta.

Skylanin heimolaiset ovat kääntäneet hänelle orjuudessa selkänsä, hänen paras ystävänsä on kuollut eikä hänellä tunnu olevan vaikeasta tilanteestaan ulospääsyä: sotureiden laiva on rikkoutunut ja he ovat vangittuina sisämaassa kaupungissa, jossa on enemmän asukkaita kuin heidän ja heidän heimoveljiensä kansoissa yhteensä. Soturit alistetaan taistelemaan paikallisessa näytöstaistelussa, jolla viihdytetään kaupungin asukkaita.

Ihmisten käymä taistelu maan päällä limittyy yhteen jumalten käymään taisteluun heidän omassa maailmassaan kiehtovalla tavalla.

Margaret Weis, Tracy Hickman - Lohikäärmeen luut

Weisin ja Hickmanin kirjoittaman Kuolemanportti-sarjan luettuani tartuin innoissani heidän kirjoittamaansa uuteen Lohikäärmelaivat-sarjaan. Sarja sijoittuu viikinkien ja lohikäärmeiden maailmaan, ensimmäisen osan takakansi tiivistää tarinan seuraavasti:

Nuori Skylan Ivorson on vindrasin päälliköiden päällikkö. Kansan muinaiset jumalat joutuvat pakoilemaan heitä voimakkaampia uusia jumalia. Jättiläiset ovat saaneet haltuunsa yhden kansan pyhimmistä esineistä, Vektanin käädyn, jota Skylan lähtee hakemaan takaisin lohikäärmelaivastonsa kanssa. Voivatko heidän jumalansa auttaa sotureita tässä vaarallisessa tehtävässä?

Sarjan ensimmäinen, vajaa viisisataasivuinen osa, esittelee tarinan henkilöt: itsekeskeisen ja ylpeän Skylanin, josta tulee kansansa päälliköiden päällikkö, hänen yhtä kiivasluoneisen lapsuudenystävänsä Aylaenin ja Garnin, joka on kolmikon harkitseva osapuoli.

Kirjasarjan ensimmäinen osa on melko tuskastuttavaa luettavaa, sillä sarjan päähenkilö Skylan on naiivi ja tyhmä uskoessaan toimivansa heimonsa parhaaksi antaessaan pettureiden johdattaa itsensä ja heimonsa tuhon partaalle. Useaa kohtausta lukiessa tekisi mieli laskea kirja käsistään ja huokailla ääneen toisen luottamusta vääriin ihmisiin. Tarinan edetessä ja Skylanin joutuessa kohtaamaan pelkonsa ja rajallisuutensa hän alkaa kuitenkin kasvaa ihmisenä. Maailma ei olekaan niin yksinkertainen paikka, kuin hän on aina luullut. Tarina johdattaa lukijansa Skylanin ja kumppaneiden kanssa uusiin, kiinnostaviin maailmoihin.

Terry Pratchett - Aikavaras

Aikavaras  on taas vaihteeksi Pratchettia terävimmillään. Alkuperäisteos Thief of Time on julkaistu vuonna 2001.

Aika on asia, jota pitää hallita, senhän tietää lapsikin. Kiekkomaailmassa aikaa hallitsevat historiamunkit, jotka ottavat sitä talteen paikoista, joissa aikaa ei liiemmälti tarvita, kuten merenpohjat, ja pumppaavat sitä paikkoihin, joissa aikaa ei ole koskaan tarpeeksi, kuten suurkaupungit. Mutta nyt historiamunkit huomaavat, että joku muukin puuttuu ajan kulkuun huolestuttavalla tavalla, ja jäljet johtavat Ankh-Morporkiin...

Kirjan keskiössä on kaksi historiamunkkia, joiden veljeskunnan Pratchett on sarjan aiemmissa osissa tullut maininneeksi siellä ja täällä. Tarina pysyy hyvin kasassa, henkilöhahmojen määrä on maltillinen ja lukijaa oikeasti kiinnostaa, mihin tämä kaikki nyt oikein mahtaakaan johtaa. Loppuratkaisu tuli yllätyksenä. Kirjassa parodioidaan mm. hongkongilaisia kung fu -elokuvia ja hektistä nykyihmistä. Suosittelen.

Terry Pratchett - Muks!

Tartuin taas vaihteeksi Terry Pratchettiin, kun hänen tuotantoaan lähikirjaston hyllyiltä löytyy. Yritin kyllä viime käynnillä ihan tosissani tarttua johonkin muuhun, mutta en mukamas löytänyt mitään houkuttelevampaa vaihtoehtoa. Alkuperäisteos Thud! on julkaistu vuonna 2005 eli kyseessä on Pratchettin tapauksessa tuoreehko julkaisu.

Sam Vimesilla on taas huolia. Koomin laakson taistelun muistopäivä lähestyy, ja sitä mukaa kasvavat kääpiöiden ja peikkojen väliset jännitteet. Asiat mutkistuvat, kun vuorilta tulleet vanhoilliset perinnekääpiöt alkavat salaperäisten kaivostöidensä ohessa harjoittaa kansankiihotusta ja pitää vihapuheita peikkoja vastaan. Sitten yksi näistä arvojohtajista murhataan, ruumiin viereltä löytyy peikkonuija ja soppa on valmis kiehumaan yli. Näyttää siltä, että seuraava Koomin laakson taistelu käydään Ankh-Morporkin keskustassa...

Omasta mielestäni Muks! ei ole aivan terävintä Pratchettia, vaikka juoni tihentyy loppua kohden mukavasti ja monipuoliset hahmot ovat sinänsä kiinnostavia ja hauskoja. Tarinan tempo on myös vauhdikas, kaikkea sattuu ja tapahtuu hahmojen tahdosta tai siitä huolimatta. Omassa takaraivossani kummitteli kirjaa aloittaessani kuitenkin vielä edellinen loistava Pratchett, Posti kulkee, enkä heti ollut erottaa tämän tarinan päähenkilöä, poliisipäällikkö Sam Vimesia, postimestari/huijari Tahmee von Lipwigistä. Palasin mielikuvissani koko ajan Tahmeeseen, enkä ollut oikein sujut Sam Vimesin kanssa. Loppua kohden aloin kuitenkin saada hänestäkin paremman otteen.

Pratchettin vahvuus on yleensä henkilökuvauksessa: hahmot eivät ole koskaan yksioikoisia sankareita tai pahiksia, vaan heissä on "syvyyttä", jos sellaista sanaa Pratchettin yhteydessä edes voi käyttää. Yksi kirjan teemoista onkin poliisipäällikkö Vimesin tasapainoilu työn ja isyyden välillä. Jotain jää kuitenkin uupumaan, sillä mielestäni kirjan heikko kohta on juuri päähenkilön kuvauksessa. Tarinankerronta itsessään on tuttua Pratchettia, mutta omaan top kymppiini tämä teos ei yllä.

Margaret Weis, Tracy Hickman - Matka tyhjiöön

Weisin ja Hickmanin Kaikkeuden kivi -trilogian toinen osa oli niin koukuttava, että sen seuraaja oli saatava käsiin heti. Alkuperäisteos Journey into the Void on julkaistu vuonna 2003.

On kulunut jo kaksisataa vuotta siitä kun paha prinssi Dagnarus nousi tyhjiön lordiksi tyhjiömagian avulla. Kukistettuan kuningaskunnan toisensa jälkeen hän havittelee omakseen Uutta Vinnengaelia ja ennen muuta jo kauan himoitsemaansa Kaikkeuden kiveä. Kun taistelu Kaikkeuden kivestä kiihtyy, sen puolustajien täytyy uhmata Tyhjiön kauhistavaa pimeän mahtia.

Matka tyhjiöön, trilogian kolmas osa, sitoo Kaikkeuden kiven kanssa tekemisiin joutuneiden kohtalot yhteen. Heistä jokainen joutuu kamppailemaan vrykylejä vastaan - ja urheimmat puolustamaan Kaikkeuden kiveä oman henkensä kustannuksella.

Trilogian päätösosa oli vahvan kakkososan jälkeen pettymys. Tarina tuntui jymähtäneen paikalleen ja koko kirja tuntui yhdeltä suvantovaiheelta loppuratkaisua lähestyttäessä. Hahmojen väliset jännitteetkin tuntuivat melko keinotekoisilta eivätkä kaikki heidän tekemänsä ratkaisut tuntuneet aina loogisilta.

Sarja ei kuulu Weisin ja Hickmanin parhaimmistoon, mutta on toki tutustumisen arvoinen. Sainhan minäkin kaikki kolme osaa luettua, vaikka niistä kahta niin kovin olen parjannut.

Margaret Weis, Tracy Hickman - Kadonneen vartijat

Kirjastossa poiketessa käsiini osui syksyllä aloittamani Kaikkeuden kivi -trilogian toinen osa. Kadonneen vartijat (alkuperäisteos Guardians of the Lost julkaistu 2001) sijoittuu aikaan noin kaksisataa vuotta ensimmäistä osaa myöhemmin, kun Tyhjiön lordi Dagnarus yrittää valloittaa tunnetun maailman etsimällä jaetun Kaikkeuden kiven neljää osaa käsiinsä.

Vuosikymmeniä kestäneen etsinnän jälkeen valtalordi Gustav onnistuu löytämään ihmisten osan Kaikkeuden kivestä, jonka siunattua voimaa tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan.

Bashae ja Jessan saavat tehtäväkseen viedä kiven turvaan haltijoiden maille. Matka on pitkä ja vaarallinen, ja pahaa aavistamaton kaksikko vetää pimeyden voimia puoleensa. Jos kuolematon, musta Dagnarus saa kiven käsiinsä, koko maailma joutuu hänen valtaansa.

Sarjan ensimmäinen osa ei jäänyt mieleen mitenkään poikkeuksellisena tarinana, mutta toinen osa korjaa ensimmäisen osan puutteet. Hahmot ovat monipuolisempia, juoni polveilevampi ja täynnä yllätyksiä. Ensimmäinen osa tuntuu tämän jälkeen pitkältä johdannolta ja tarinan alustukselta, varsinainen tarina ja sankareiden matka alkaa vasta tämän kirjan aikana. Weisille ja Hickmanille tuttuun tyyliin rinnakaisia tarinoita on useita, kuten myös mielenkiintoisia hahmoja ja tapahtumia, eikä lukija osaa ennakoida, missä vaiheessa tarinan eri linjat lopulta yhdistyvät. Seuraava tavoite on päästä käymään kirjastossa lainaamassa sarjan viimeinen osa, olen koukussa.

Terry Pratchett - Posti kulkee

Kesän aikana kaipaa usein leppoisaa, mukaansatempaavaa ja ennen kaikkea rentoa lukemista. Tulen ja jään laulu on taas jäänyt vähemmälle ja ennen juhannusta kirjastosta tarttui mukaan Pratchettin Posti kulkee (alkup. Going Postal, 2004). Suomennoksen vajaat 400 sivua tuli ahmittua loppujen lopuksi melko reippaasti, sillä juoni oli kohdallaan, hahmot kiinnostavia ja Kiekkomaailma jälleen kerran erittäin kiehtova.

Ammattihuijari Tahmee von Lipwigillä ei mene hyvin. Hän on joutunut tilille rötöksistään, ja edessä on hirttotuomio. Yllätyksekseen Tahmee ei narun jatkoksi jouduttuaan tapaakaan Kuolemaa, vaan lordi Vetinarin, joka tosin ilmoittaa olevansa enkeli. Vetinarilla olisi tarjous, josta on vaikea kieltäytyä: Tahmeen pitää herättää henkiin Ankh-Morporkin vuosia sitten perikatoon joutunut postitoimisto tai muuten hänen oma henkiin heräämisensä jää lyhytaikaiseksi. Tehtävä ei ole helppo, mutta tärkeintä on kuitenkin, että posti kulkee!

Omassa rankingissani Posti kulkee on parasta Pratchettia, samaa sarjaa Pienten jumalten kanssa. Tarinan päähenkilö on ammattihuijari ja petkuttaja, joka haastaa Ankh-Morporkin postilaitoksella Kiekkomaailman valtaa pitävän viestintävälineen, Välkkytornien verkoston, jonka avulla viestejä voi lähettää erittäin nopeasti pitkienkin välimatkojen päähän. Tarina sisältää Pratchettin tyyliin useita viittauksia nykypäivään ja mm. Sormusten herraan sekä kuvaa osuvasti yritysmaailman lainalaisuuksia, ahneutta ja hyväuskoisuutta. Huomasin taas nauravani silloin tällöin ääneen lukiessani, mikä ei ole koskaan huono asia. Tarinan eteneminen kiinnosti, eikä siinä ollut lainkaan ärsyttäviä mitääntekemättömiä sivuhahmoja tai -juonteita, jotka myös ovat Pratchettin tarinoille tyypillisiä.

Kirjan ainoa huono puoli taisi olla Kuoleman roolin pienuus. Suosittelen.

George R. R. Martin - Kuninkaiden koitos, osa 1

Tulen ja jään laulusta on vaikea kertoa mitään paljastamatta sen keskeisiä juonenkäänteitä. Sain jokin aika sitten luettua sarjan kolmannen saksaksi käännetyn osan, joka vastaa ilmeisesti suomennoksen Kuninkaiden koitos (1996) ensimmäistä puoliskoa.

Tiivistettynä kirjan sisäkanteen painettu juoni kuuluu suunnilleen seuraavanlaisesti:

Myrskyn merkit ovat ilmassa.

Westerosissa vallinnut kesä kesti kymmenen vuotta, yhtä kauan kesti sen seitsemässä kuningaskunnassa vallinnut rauha. Synkät ajan ovat kuitenkin lähestymässä, sillä talvi tekee tuloaan. Kuningashuoneen juonittelu on johtanut kuningas Robert Baratheonin ja Talvivaaran lordi Eddard Starkin kuolemaan.

Eddardin poika Robb seuraa isänsä jalanjälkiä ja nousee Talvivaaran lordiksi - ja samalla koko Westerosin mantereen pohjoisosan johtajaksi. Hänen yhä kamppaillessaan alamaistensa kunnioituksesta syttyy valtakunnassa sisällissota. Edesmenneen kuninkaan paikasta kamppailevat niin hänen omat veljensä kuin myös hänen perijänsä, eivätkä valtakunnan muutkaan lordit epäröi käyttää vallitsevaa kaaostilaa hyväkseen. Westerosin lordien kamppaillessa keskenään valtakunnan pohjoisosan muurin toisella puolella vaanii kuitenkin vielä suurempi vaara...

Vaikka vajaa kuusisataasivuisiin pokkareihin tarttuminen on kirjaimellisesti melko raskasta ja tarinassa alkuun pääseminen ottaa oman aikansa, George R. R. Martinin luoma maailma pitää lukijan otteessaan. Ajoittain juonenkäänteet ovat kuin parhaasta saippuasarjasta (tästä taisin mainita jo edellisen osan kohdalla), mutta jokaisen hahmon kohtalo jaksaa edelleen kiinnostaa eikä "turhia täytehahmoja" juuri tunnu olevan. Jokaisen lukijan päätettäväksi jääköön se, onko tämä hyvä vai huono asia. Sarjan kolmas osa esittelee joukon uusia hahmoja ja nostaa keskiöön ensimmäisten osien sivuhahmoja, mutta tarina kulkee kokonaisuudessaan yllättävänkin jouhevasti. Ainakaan vielä päällekkäisiä kerrontoja ei juuri ole esiintynyt, eli täysin samaa tapahtumaa ei kerrota useamman hahmon näkökulmasta, jolloin tarina lukijan näkökulmasta jäisi polkemaan paikalleen. Tämän osan luin aiempaan kahteen verrattuna todella nopeasti, saas nähdä kuinka seuraavan kohdalla käy.

George R. R. Martin - Winterfellin perintö (Valtaistuinpeli, osa 2)

Tulen ja jään laulun ensimmäinen osa vei pikkusormeni, toinen osa Das Erbe von Winterfell vei jo koko käden. Luen sarjaa saksaksi ja käännöksissä sarjan alkuperäiset kirjat on puolitettu. Toinen lukemani kirja on siis käytännössä Valtaistuinpeli-suomennoksen jälkimmäinen puolisko. Noin, nyt on tämä nimiasia selvitetty ja mahdollisilta väärinkäsityksiltä säästyttäneen.

Sarjan "toinen" osa (1996) syöksee sarjan henkilöt yhä syvemmälle valtakunnan laajuisen juonittelun syövereihin. Hahmot kehittyvät, tilanteet monimutkaistuvat, eikä sarjan tulevia tapahtumia voi muuta kuin arvailla. Todennäköisesti mitään hyvää ei kuitenkaan ole kellekään luvassa.

Eddard Stark, Winterfellin lordi, seurasi kuninkaansa ja vanhan ystävänsä Robert Baratheonin käskyä ja jätti kylmän kotimaansa pohjoisessa palvellakseen kuninkaan ylimpänä neuvonantajana. Robert ei ole kuitenkaan enää sama mies, joka hän vallan anastaessaan oli, vaan heikko kuningas, joka ei huomaa ympärillään vellovaa juonittelua. Suoraselkäinen Eddard vedetään yhä syvemmälle kuningashuoneen juonitteluihin, joita vastaan hänen miekkansa on voimaton.

Juonesta ei voi sanoa oikein mitään paljastamatta samalla sen keskeisiä käänteitä. Kuvailu on rikasta ja monisanaista, mutta ei kuitenkaan puuduttavaa tai turhauttavan pikkutarkkaa. Kappaleet ovat pitkiä eikä kirja sen tähden ole kovin helposti lähestyttävä, mutta kun sitä alkaa lukea ei tarinaa oikein malttaisi jättää kesken. Joskus lukiessa tulee väkisinkin sellainen olo, että lukee fantasiamaailmaan sijoittuvaa Kauniita ja rohkeita, mutta sekään ei häiritse! 

Minulla on kuitenkin yksi pelon aihe. Pelkoni on se, että vaikka lukuvauhtini on tällä hetkellä melko mitätön, ehdin lukea kaikki sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat ennen kuin viimeiset kaksi saadaan julkaistua. Juonikuviot ovat niin monisyiset ja hahmoja vilisee kuin paremmissa pidoissa, joten jos haluan ymmärtää viimeisten osien tapahtumia edes auttavasti joudun todennäköisesti lukemaan koko sarjan alusta asti uudestaan. Että näin.

Eli yhdellä lauseella sanottuna: Ala lukea tätä sarjaa vasta, kun kaikki sen osat on julkaistu. Vaikka et aluksi uskoisikaan sitä niin todennäköisesti jäät siihen koukkuun.

Walter Moers - Uinuvien kirjojen kaupunki

Walter Moersin Die Stadt der Träumenden Bücher: Ein Roman aus Zamonien von Hildegunst von Mythenmetz oli, kai sen uskaltaa sanoa, paras kirjasuositus, jonka olen koskaan saanut. Vuonna 2006 julkaistusta kirjasta on vuonna 2012 otettu jo 23 painosta, ja uskon, että lisää on tulossa. Luin kirjan siis alkuperäiskielellä, mutta teoksen suomennos Uinuvien kirjojen kaupunki on julkaistu vuonna 2008.

Johtuen siitä, että luin kirjan vieraalla kielellä, osa sanaleikeistä ja kielen kirjavuudesta jäi valitettavasti ymmärtämättä, mutta tästä huolimatta kirja teki lähtemättömän vaikutuksen. Palkittu teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja uskon sen viihdyttävän kaikkia kirjallisuuden ystäviä, myös sellaisia, joita fantasiakirjallisuus ei suoranaisesti puhuttele. Tiivistetysti kirja kertoo seuraavanlaisen tarinan:

Nuoren runoilijan Hildegunst von Mythenmezin runokummi jättää tälle kuollessaan perinnöksi täydellisen käsikirjoituksen. Se tekee Hildegunstiin lähtemättömän vaikutuksen ja lopulta hän lähtee etsimään käsikirjoituksen laatijaa ja selvittämään hänen kohtaloaan Uinuvien kirjojen kaupungista. Kaupunki elää kirjoista ja kirjallisuudesta, ja Hildegunstin hallussa oleva käsikirjoitus vetää hänet yhä syvemmälle kaupungin ytimeen ja lopulta sen alla olevaan labyrinttiin, jossa lukeminenkin on vaarallista, kirjanmetsästäjät ovat valmiita tappamaan harvinaisten ensipainosten vuoksi ja jonka asukkaat ovat mitä kummallisimpia olentoja.

Die Welt -lehden arvostelun mukaan Uinuvien kirjojen kaupunki  on vuoden 2005 suurin ja kaunein rakkaudentunnustus lukemiselle ja kirjallisuudelle. Moersin teos kertoo useamman tarinan, jotka nivoutuvat saumattomasti yhteen. Lähtiessään kotikaupungistaan Hildegunst von Mythenmez on aivan tavallinen dinosaurus, joka on omistanut elämänsä kirjallisuudelle ja runoudelle, mutta joka ei ole vielä saanut aikaiseksi yhtäkään julkaisua. Uinuvien kirjojen kaupungissa Hildegunst on vielä suhteellisen naiivi, ja jouduttuaan kaupungin alaiseen labyrinttiin hän joutuu kohtaamaan sanoinkuvaamattomia vaaroja mutta myös unohtumattomia ystäviä. Juoni on äärimmäisen mukaansatempaava, hahmot mielikuvituksellisia, ajoittain nauroin ääneen ja parissa kohtaa en voinut muuta kuin kauhulla lukea eteenpäin.

Tyyliltään Moers kirjoittaa jokseenkin samalla tavalla kuin esimerkiksi Terry Pratchett. Siinä missä Pratchettin teokset tuntuvat menevän eteenpäin kuin luotijuna ja kaikessa viihdyttävyydessään kirjat eivät välttämättä tarjoa suurempaa kuin hetkellistä viihdykettä, Moers käyttää aikaa tunnelman luomiseen ja yksityiskohtien kuvailuun. Alkuperäisteoksessa on 476 sivua. Ajoittain lukija saattaa jopa tuskastua, kun tarina ei tunnu etenevän, mutta lopulta kaikkiin aiemmin luettuihin ykistyiskohtiin myös viitataan. Tulen varmasti lukemaan Moersia jatkossakin, mutta en heti tämän teoksen jälkeen. Tämä oli aivan liian hengästyttävä ja koukuttava lukukokemus, jotta voisin antautua toiselle samanlaiselle aivan saman tien.

Tietoisena siitä, että monikaan ei välttämättä hyödy alla olevasta tekstinäytteestä, haluan silti kirjoittaa sen tähän. Ehkä se innoittaa jotakuta lukemaan teoksen alkuperäiskielellä, mitä en pidä lainkaan huonona vaihtoehtona.

Colophonius Regenschein berichtete, dass ein gewisser Verlag dieser Zeit von jeder seiner Auflagen ein einziges Exemplar mit einem tödlichen Kontaktgift intifizierte - und damit sogar Reklame machte.  Man sollte meinen, dass diese Bücher wie Blei in den Regalen lagen, aber das Gegenteil war der Fall. Sie verkauften sich wie geschnitten Brot. Sie versprachen einen Kitzel, den ein normales Buch nicht bieten konnte: den der echten Gefahr. Es war das Spannendste, was der Buchmarkt zu bieten hatte. Man laß mit einem Scwheißfilm auf der Stirn und zitternden Händen, egal, wie langweilig der Inhalt war. Besonders beliebt sollen diese Bücher bei älteren Kriegern und Abenteurern gewesen sein, die sich aus gesundheitlichen Gründen keinen größeren körperlichen Strapazen mehr aussetzen durften.

Margaret Weis, Tracy Hickman – Pimeyden kaivo

Kun en ollut vielä saanut käsiin Tulen ja jään laulun  seuraavaa osaa, oli pakko lainata kirjastosta ns. välipalakirja, joka sitten muuttuikin välipalakirjasarjan ensimmäiseksi osaksi. Pimeyden kaivo aloittaa Kaikkeuden kivi –trilogian, joka sijoittuu  tekijäparin suunnittelemaan Sovereign Stone –roolipelin maailmaan. Takakansi kertoo tarinasta seuraavaa.

Rotujen väliset ristiriidat repivät Loeremin mannerta. Haltiat, kääpiöt, orkit ja muutama ihmiskuningaskin havittelevat suurempaa valtaa. Kuningas Tamaroksen työ sovun ylläpitämiseksi alkaa murentua. Pahuus itää myös hänen omassa hovissaan,  sillä kateuden myrkyttämä prinssi Dagnarus janoaa veljensä, kruununperijä Helmoksen valta-asemaa.

Ratkaisu tuntuu löytyvän, kun jumalat lahjoittavat Tamarokselle Kaikkeuden kiven. Se on kallisarvoinen, pyhä jalokivi, jonka avulla Tamaros haluaa luoda hyvää tahtoa maailmaan. Mutta kenelläkään ei ole aavistustakaan, millaisia pimeyden voimia ja synkkiä salaisuuksia tuo kivi pitää sisällään.

Kuten oheinen tiivistelmä kertoo on tarinan maailma tiukan kaksijakoinen. Pimeyden kaivo keskittyy ihmiskuninkaan perhekuvioihin, mutta tarinan loppu antaa ymmärtää, että muissa osissa keskitytään muihin kansoihin ja/tai hahmoihin. Hahmot ovat periaatteessa mielenkiintoisia mutta lähes koko kirjan ajan hyvin yksiulotteisia. Vasta tarinan loppua kohden synkän pahatahtoiset hahmot alkavat pohtia tekojensa syitä ja seurauksia ja heikot hahmot uhmata vahvempiaan. Toivottavasti sarjan seuraavat osat jatkavat tällä linjalla, sillä tarinassa itsessään ei ole mitään niin mullistavaa, että kirjaa ei sen takia voisi olla laskematta käsistään.