Margaret Weis, Tracy Hickman - Matka tyhjiöön

Weisin ja Hickmanin Kaikkeuden kivi -trilogian toinen osa oli niin koukuttava, että sen seuraaja oli saatava käsiin heti. Alkuperäisteos Journey into the Void on julkaistu vuonna 2003.

On kulunut jo kaksisataa vuotta siitä kun paha prinssi Dagnarus nousi tyhjiön lordiksi tyhjiömagian avulla. Kukistettuan kuningaskunnan toisensa jälkeen hän havittelee omakseen Uutta Vinnengaelia ja ennen muuta jo kauan himoitsemaansa Kaikkeuden kiveä. Kun taistelu Kaikkeuden kivestä kiihtyy, sen puolustajien täytyy uhmata Tyhjiön kauhistavaa pimeän mahtia.

Matka tyhjiöön, trilogian kolmas osa, sitoo Kaikkeuden kiven kanssa tekemisiin joutuneiden kohtalot yhteen. Heistä jokainen joutuu kamppailemaan vrykylejä vastaan - ja urheimmat puolustamaan Kaikkeuden kiveä oman henkensä kustannuksella.

Trilogian päätösosa oli vahvan kakkososan jälkeen pettymys. Tarina tuntui jymähtäneen paikalleen ja koko kirja tuntui yhdeltä suvantovaiheelta loppuratkaisua lähestyttäessä. Hahmojen väliset jännitteetkin tuntuivat melko keinotekoisilta eivätkä kaikki heidän tekemänsä ratkaisut tuntuneet aina loogisilta.

Sarja ei kuulu Weisin ja Hickmanin parhaimmistoon, mutta on toki tutustumisen arvoinen. Sainhan minäkin kaikki kolme osaa luettua, vaikka niistä kahta niin kovin olen parjannut.

Margaret Weis, Tracy Hickman - Kadonneen vartijat

Kirjastossa poiketessa käsiini osui syksyllä aloittamani Kaikkeuden kivi -trilogian toinen osa. Kadonneen vartijat (alkuperäisteos Guardians of the Lost julkaistu 2001) sijoittuu aikaan noin kaksisataa vuotta ensimmäistä osaa myöhemmin, kun Tyhjiön lordi Dagnarus yrittää valloittaa tunnetun maailman etsimällä jaetun Kaikkeuden kiven neljää osaa käsiinsä.

Vuosikymmeniä kestäneen etsinnän jälkeen valtalordi Gustav onnistuu löytämään ihmisten osan Kaikkeuden kivestä, jonka siunattua voimaa tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan.

Bashae ja Jessan saavat tehtäväkseen viedä kiven turvaan haltijoiden maille. Matka on pitkä ja vaarallinen, ja pahaa aavistamaton kaksikko vetää pimeyden voimia puoleensa. Jos kuolematon, musta Dagnarus saa kiven käsiinsä, koko maailma joutuu hänen valtaansa.

Sarjan ensimmäinen osa ei jäänyt mieleen mitenkään poikkeuksellisena tarinana, mutta toinen osa korjaa ensimmäisen osan puutteet. Hahmot ovat monipuolisempia, juoni polveilevampi ja täynnä yllätyksiä. Ensimmäinen osa tuntuu tämän jälkeen pitkältä johdannolta ja tarinan alustukselta, varsinainen tarina ja sankareiden matka alkaa vasta tämän kirjan aikana. Weisille ja Hickmanille tuttuun tyyliin rinnakaisia tarinoita on useita, kuten myös mielenkiintoisia hahmoja ja tapahtumia, eikä lukija osaa ennakoida, missä vaiheessa tarinan eri linjat lopulta yhdistyvät. Seuraava tavoite on päästä käymään kirjastossa lainaamassa sarjan viimeinen osa, olen koukussa.

Terry Pratchett - Posti kulkee

Kesän aikana kaipaa usein leppoisaa, mukaansatempaavaa ja ennen kaikkea rentoa lukemista. Tulen ja jään laulu on taas jäänyt vähemmälle ja ennen juhannusta kirjastosta tarttui mukaan Pratchettin Posti kulkee (alkup. Going Postal, 2004). Suomennoksen vajaat 400 sivua tuli ahmittua loppujen lopuksi melko reippaasti, sillä juoni oli kohdallaan, hahmot kiinnostavia ja Kiekkomaailma jälleen kerran erittäin kiehtova.

Ammattihuijari Tahmee von Lipwigillä ei mene hyvin. Hän on joutunut tilille rötöksistään, ja edessä on hirttotuomio. Yllätyksekseen Tahmee ei narun jatkoksi jouduttuaan tapaakaan Kuolemaa, vaan lordi Vetinarin, joka tosin ilmoittaa olevansa enkeli. Vetinarilla olisi tarjous, josta on vaikea kieltäytyä: Tahmeen pitää herättää henkiin Ankh-Morporkin vuosia sitten perikatoon joutunut postitoimisto tai muuten hänen oma henkiin heräämisensä jää lyhytaikaiseksi. Tehtävä ei ole helppo, mutta tärkeintä on kuitenkin, että posti kulkee!

Omassa rankingissani Posti kulkee on parasta Pratchettia, samaa sarjaa Pienten jumalten kanssa. Tarinan päähenkilö on ammattihuijari ja petkuttaja, joka haastaa Ankh-Morporkin postilaitoksella Kiekkomaailman valtaa pitävän viestintävälineen, Välkkytornien verkoston, jonka avulla viestejä voi lähettää erittäin nopeasti pitkienkin välimatkojen päähän. Tarina sisältää Pratchettin tyyliin useita viittauksia nykypäivään ja mm. Sormusten herraan sekä kuvaa osuvasti yritysmaailman lainalaisuuksia, ahneutta ja hyväuskoisuutta. Huomasin taas nauravani silloin tällöin ääneen lukiessani, mikä ei ole koskaan huono asia. Tarinan eteneminen kiinnosti, eikä siinä ollut lainkaan ärsyttäviä mitääntekemättömiä sivuhahmoja tai -juonteita, jotka myös ovat Pratchettin tarinoille tyypillisiä.

Kirjan ainoa huono puoli taisi olla Kuoleman roolin pienuus. Suosittelen.

George R. R. Martin - Kuninkaiden koitos, osa 1

Tulen ja jään laulusta on vaikea kertoa mitään paljastamatta sen keskeisiä juonenkäänteitä. Sain jokin aika sitten luettua sarjan kolmannen saksaksi käännetyn osan, joka vastaa ilmeisesti suomennoksen Kuninkaiden koitos (1996) ensimmäistä puoliskoa.

Tiivistettynä kirjan sisäkanteen painettu juoni kuuluu suunnilleen seuraavanlaisesti:

Myrskyn merkit ovat ilmassa.

Westerosissa vallinnut kesä kesti kymmenen vuotta, yhtä kauan kesti sen seitsemässä kuningaskunnassa vallinnut rauha. Synkät ajan ovat kuitenkin lähestymässä, sillä talvi tekee tuloaan. Kuningashuoneen juonittelu on johtanut kuningas Robert Baratheonin ja Talvivaaran lordi Eddard Starkin kuolemaan.

Eddardin poika Robb seuraa isänsä jalanjälkiä ja nousee Talvivaaran lordiksi - ja samalla koko Westerosin mantereen pohjoisosan johtajaksi. Hänen yhä kamppaillessaan alamaistensa kunnioituksesta syttyy valtakunnassa sisällissota. Edesmenneen kuninkaan paikasta kamppailevat niin hänen omat veljensä kuin myös hänen perijänsä, eivätkä valtakunnan muutkaan lordit epäröi käyttää vallitsevaa kaaostilaa hyväkseen. Westerosin lordien kamppaillessa keskenään valtakunnan pohjoisosan muurin toisella puolella vaanii kuitenkin vielä suurempi vaara...

Vaikka vajaa kuusisataasivuisiin pokkareihin tarttuminen on kirjaimellisesti melko raskasta ja tarinassa alkuun pääseminen ottaa oman aikansa, George R. R. Martinin luoma maailma pitää lukijan otteessaan. Ajoittain juonenkäänteet ovat kuin parhaasta saippuasarjasta (tästä taisin mainita jo edellisen osan kohdalla), mutta jokaisen hahmon kohtalo jaksaa edelleen kiinnostaa eikä "turhia täytehahmoja" juuri tunnu olevan. Jokaisen lukijan päätettäväksi jääköön se, onko tämä hyvä vai huono asia. Sarjan kolmas osa esittelee joukon uusia hahmoja ja nostaa keskiöön ensimmäisten osien sivuhahmoja, mutta tarina kulkee kokonaisuudessaan yllättävänkin jouhevasti. Ainakaan vielä päällekkäisiä kerrontoja ei juuri ole esiintynyt, eli täysin samaa tapahtumaa ei kerrota useamman hahmon näkökulmasta, jolloin tarina lukijan näkökulmasta jäisi polkemaan paikalleen. Tämän osan luin aiempaan kahteen verrattuna todella nopeasti, saas nähdä kuinka seuraavan kohdalla käy.

George R. R. Martin - Winterfellin perintö (Valtaistuinpeli, osa 2)

Tulen ja jään laulun ensimmäinen osa vei pikkusormeni, toinen osa Das Erbe von Winterfell vei jo koko käden. Luen sarjaa saksaksi ja käännöksissä sarjan alkuperäiset kirjat on puolitettu. Toinen lukemani kirja on siis käytännössä Valtaistuinpeli-suomennoksen jälkimmäinen puolisko. Noin, nyt on tämä nimiasia selvitetty ja mahdollisilta väärinkäsityksiltä säästyttäneen.

Sarjan "toinen" osa (1996) syöksee sarjan henkilöt yhä syvemmälle valtakunnan laajuisen juonittelun syövereihin. Hahmot kehittyvät, tilanteet monimutkaistuvat, eikä sarjan tulevia tapahtumia voi muuta kuin arvailla. Todennäköisesti mitään hyvää ei kuitenkaan ole kellekään luvassa.

Eddard Stark, Winterfellin lordi, seurasi kuninkaansa ja vanhan ystävänsä Robert Baratheonin käskyä ja jätti kylmän kotimaansa pohjoisessa palvellakseen kuninkaan ylimpänä neuvonantajana. Robert ei ole kuitenkaan enää sama mies, joka hän vallan anastaessaan oli, vaan heikko kuningas, joka ei huomaa ympärillään vellovaa juonittelua. Suoraselkäinen Eddard vedetään yhä syvemmälle kuningashuoneen juonitteluihin, joita vastaan hänen miekkansa on voimaton.

Juonesta ei voi sanoa oikein mitään paljastamatta samalla sen keskeisiä käänteitä. Kuvailu on rikasta ja monisanaista, mutta ei kuitenkaan puuduttavaa tai turhauttavan pikkutarkkaa. Kappaleet ovat pitkiä eikä kirja sen tähden ole kovin helposti lähestyttävä, mutta kun sitä alkaa lukea ei tarinaa oikein malttaisi jättää kesken. Joskus lukiessa tulee väkisinkin sellainen olo, että lukee fantasiamaailmaan sijoittuvaa Kauniita ja rohkeita, mutta sekään ei häiritse! 

Minulla on kuitenkin yksi pelon aihe. Pelkoni on se, että vaikka lukuvauhtini on tällä hetkellä melko mitätön, ehdin lukea kaikki sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat ennen kuin viimeiset kaksi saadaan julkaistua. Juonikuviot ovat niin monisyiset ja hahmoja vilisee kuin paremmissa pidoissa, joten jos haluan ymmärtää viimeisten osien tapahtumia edes auttavasti joudun todennäköisesti lukemaan koko sarjan alusta asti uudestaan. Että näin.

Eli yhdellä lauseella sanottuna: Ala lukea tätä sarjaa vasta, kun kaikki sen osat on julkaistu. Vaikka et aluksi uskoisikaan sitä niin todennäköisesti jäät siihen koukkuun.

Sir Arthur Conan Doyle - Sherlock Holmes, kootut kertomukset

Kukapa ei tuntisi Shelock Holmesia, ainakin maineelta. BBC:n loistosarjan innoittamana tartuin kirjastosta löytyvään Holmes-kokoelmaan, noin 1000-sivuiseen järkäleeseen, ja aloin tutustua häneen tapauskohtaisesti. Kirja sisältää kaikki Holmes-novellit ja se on julkaistu Jaakko Anhavan suomennoksina vuonna 2010.

Holmesin ratkomat arvoitukset kuvataan hänen apurinsa Watsonin näkökulmasta. Alunperin tarinat on julkaistu Strand-lehden novelleina, ja parhaimmillaan ne ovatkin, kun niitä lukee yhden silloin, toisen tällöin. Tarinoiden rakenne on niin samankaltainen keskenään, että se saattaa surempina annoksina puuduttaa lukijan. Ainakin itselleni kävi aika ajoin näin.

Tarioiden välittämä ajankuva on mielenkiintoinen ja Anhavan suomennos laadukas (uskallan sanoa tämän siis lukematta novelleja alkuperäiskielellä). On itse asiassa aika virkistävää lukea kirjasta sanoja kuten vaikka kiesi tai ajuri ja kuvitella itsensä keskelle 1800-luvun Lontoota! Vaikka tarinat ovat nykylukijan makuun hyvin vähäeleisiä (ei verta, suolenpätkiä eikä edes välttämättä yhtään ruumiita) ja kerronta verkkaista, tempaavat ne lukijan mukaansa. Novellit on kirjoitettu niin, että lukija voi pohtia niitä vaikka kuinka kauan, eikä hän silti päädy päätelmissään samaan lopputulokseen kuin Holmes.

En ole mikään dekkareiden ystävä enkä useinkaan tartu niihin, mutta tämän teoksen voin hyvin kuvitella osaksi omaa kirjahyllyäni.

Walter Moers - Uinuvien kirjojen kaupunki

Walter Moersin Die Stadt der Träumenden Bücher: Ein Roman aus Zamonien von Hildegunst von Mythenmetz oli, kai sen uskaltaa sanoa, paras kirjasuositus, jonka olen koskaan saanut. Vuonna 2006 julkaistusta kirjasta on vuonna 2012 otettu jo 23 painosta, ja uskon, että lisää on tulossa. Luin kirjan siis alkuperäiskielellä, mutta teoksen suomennos Uinuvien kirjojen kaupunki on julkaistu vuonna 2008.

Johtuen siitä, että luin kirjan vieraalla kielellä, osa sanaleikeistä ja kielen kirjavuudesta jäi valitettavasti ymmärtämättä, mutta tästä huolimatta kirja teki lähtemättömän vaikutuksen. Palkittu teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja uskon sen viihdyttävän kaikkia kirjallisuuden ystäviä, myös sellaisia, joita fantasiakirjallisuus ei suoranaisesti puhuttele. Tiivistetysti kirja kertoo seuraavanlaisen tarinan:

Nuoren runoilijan Hildegunst von Mythenmezin runokummi jättää tälle kuollessaan perinnöksi täydellisen käsikirjoituksen. Se tekee Hildegunstiin lähtemättömän vaikutuksen ja lopulta hän lähtee etsimään käsikirjoituksen laatijaa ja selvittämään hänen kohtaloaan Uinuvien kirjojen kaupungista. Kaupunki elää kirjoista ja kirjallisuudesta, ja Hildegunstin hallussa oleva käsikirjoitus vetää hänet yhä syvemmälle kaupungin ytimeen ja lopulta sen alla olevaan labyrinttiin, jossa lukeminenkin on vaarallista, kirjanmetsästäjät ovat valmiita tappamaan harvinaisten ensipainosten vuoksi ja jonka asukkaat ovat mitä kummallisimpia olentoja.

Die Welt -lehden arvostelun mukaan Uinuvien kirjojen kaupunki  on vuoden 2005 suurin ja kaunein rakkaudentunnustus lukemiselle ja kirjallisuudelle. Moersin teos kertoo useamman tarinan, jotka nivoutuvat saumattomasti yhteen. Lähtiessään kotikaupungistaan Hildegunst von Mythenmez on aivan tavallinen dinosaurus, joka on omistanut elämänsä kirjallisuudelle ja runoudelle, mutta joka ei ole vielä saanut aikaiseksi yhtäkään julkaisua. Uinuvien kirjojen kaupungissa Hildegunst on vielä suhteellisen naiivi, ja jouduttuaan kaupungin alaiseen labyrinttiin hän joutuu kohtaamaan sanoinkuvaamattomia vaaroja mutta myös unohtumattomia ystäviä. Juoni on äärimmäisen mukaansatempaava, hahmot mielikuvituksellisia, ajoittain nauroin ääneen ja parissa kohtaa en voinut muuta kuin kauhulla lukea eteenpäin.

Tyyliltään Moers kirjoittaa jokseenkin samalla tavalla kuin esimerkiksi Terry Pratchett. Siinä missä Pratchettin teokset tuntuvat menevän eteenpäin kuin luotijuna ja kaikessa viihdyttävyydessään kirjat eivät välttämättä tarjoa suurempaa kuin hetkellistä viihdykettä, Moers käyttää aikaa tunnelman luomiseen ja yksityiskohtien kuvailuun. Alkuperäisteoksessa on 476 sivua. Ajoittain lukija saattaa jopa tuskastua, kun tarina ei tunnu etenevän, mutta lopulta kaikkiin aiemmin luettuihin ykistyiskohtiin myös viitataan. Tulen varmasti lukemaan Moersia jatkossakin, mutta en heti tämän teoksen jälkeen. Tämä oli aivan liian hengästyttävä ja koukuttava lukukokemus, jotta voisin antautua toiselle samanlaiselle aivan saman tien.

Tietoisena siitä, että monikaan ei välttämättä hyödy alla olevasta tekstinäytteestä, haluan silti kirjoittaa sen tähän. Ehkä se innoittaa jotakuta lukemaan teoksen alkuperäiskielellä, mitä en pidä lainkaan huonona vaihtoehtona.

Colophonius Regenschein berichtete, dass ein gewisser Verlag dieser Zeit von jeder seiner Auflagen ein einziges Exemplar mit einem tödlichen Kontaktgift intifizierte - und damit sogar Reklame machte.  Man sollte meinen, dass diese Bücher wie Blei in den Regalen lagen, aber das Gegenteil war der Fall. Sie verkauften sich wie geschnitten Brot. Sie versprachen einen Kitzel, den ein normales Buch nicht bieten konnte: den der echten Gefahr. Es war das Spannendste, was der Buchmarkt zu bieten hatte. Man laß mit einem Scwheißfilm auf der Stirn und zitternden Händen, egal, wie langweilig der Inhalt war. Besonders beliebt sollen diese Bücher bei älteren Kriegern und Abenteurern gewesen sein, die sich aus gesundheitlichen Gründen keinen größeren körperlichen Strapazen mehr aussetzen durften.