George R. R. Martin - Valtaistuinpeli

Lankesin sitten minäkin Tulen ja jään laulun pauloihin. Bongasin kirjan pokkariversion Saksasta vajaalla 15 eurolla, joten eihän sitä sinne kirjakauppaan voinut jättää. Die Herren von Winterfell (suom. Valtaistuinpeli, alkup. A Game of Thrones, 1996) aloittaa pääosin Westerosin-mantereella tapahtuvan saagan, jonka keskiössä on mantereen eri sukujen väliset valtakamppailut. Seuraavassa takakannen tiivistelmä juonesta vapaasti suomennettuna.

Kesän viimeiset päivät ovat koittaneet.

Eddard Stark, Winterfellin lordi, elää perheineen Westerosin kuningaskunnan kylmässä pohjoisosassa ja tietää, että seuraava talvi on kestävä vuosikymmenien ajan. Kun hänen vanhan ystävänsä ja kuninkaansa Robert Baratheonin lähin uskottu kuolee, on Eddardin astuttava hänen tilalleen. Ajaksi, joka hänen on vietettävä kuninkaan hovissa, hän luovuttaa Winterfellin hallinnan vanhimmalle pojalleen Robbille samalla, kun hänen äpäräpoikansa Jon liittyy Yövartion tummanpuhuvaan kaartiin. Robert Baratheon ei ole kuitenkaan enää se vahva hallitsija, joka hän aikoinaan oli, ja rautaisen valtaistuimen ympärillä parveilee niin juonittelijoita kuin salamurhaajiakin. Eddard huomaa olevansa vahvojen vihamiesten ympäröimänä ja joutuu seuraamaan avuttomana sivusta, kuinka hänen oma perheensä hajoaa kaikkiin ilmansuuntiin. Koko Westerosin kuningaskunnan kohtalo on mutkikkaan pelin panoksena...

George R. R. Martinin saagaa on verrattu useasti Tolkienin Taruun sormusten herrasta, eikä vertailu mene metsään. Keskeisiä hahmoja on paljon ja olen käsittänyt, että tarinan edetessä lukijalle esitellään niitä aina vain lisää samalla, kun aiemmissa osissa keskiössä olleet hahmot yhtäällä kehittyvät ja kasvavat ja toisaalla kuolevat. Hahmot tekevät ratkaisunsa ja elävät sukunsa ehdoilla; suvun kunnian nimissä he tekevät myös keskeiset ratkaisunsa. Ensimmäisen osan keskeisin hahmo on pohjoisen Winterfellin Lordi Eddard Stark ja hänen perheensä.

Tarinan maailma on laaja mutta eheä ja mielenkiintoinen: Westeros on perinteinen "keskiaikainen" fantasiamaailma, jossa on omat synkät metsänsä ja alueensa, joista kukaan ei tiedä mitään muuta kuin vanhoja taruja. Pitkä satoisa ja ihmisille helppo aikakausi, kesä, on saanut ihmiset unohtamaan synkät ajat, jolloin vaaralliset pedot ja karmivat zombien kaltaiset "valkeat kulkijat" (white walkers) hallitsevat ihmisiä pelolla, mutta kuten kirjassa useaan otteeseen todetaan, "talvi lähestyy". Juonitteleva sukuromaani sekoittuu karmivaan kauhutarinaan saumattomasti.

Teos vaatii lukijaltaan armotonta keskittymistä juuri laajan hahmovalikoimansa ja pitkien tarinankaarien takia. Itse katsoin saagan pohjalta tehdyn Game of Thrones -sarjan ensimmäisen tuotantokauden ennen ensimmäisen kirjan lukemista, minkä totesin kovasti helpottavan hahmojen sisäistämistä. Tämä kirja ei sovi kevyeksi iltalukemiseksi (ensimmäisessä osassa yli 500 sivua), mutta on erinomaista seuraa matkoilla ja leppoisina vapaapäivinä. Suosittelen lämpimästi.

Terry Pratchett, Neil Gaiman - Hyviä enteitä

Tässä se on: tämän vuoden paras lukemani kirja. Pratchettin ja Gaimanin vuonna 1992 suomeksi julkaistu yhteisteos (alkup. 1990, Good omens: The Nice and Accurate Prophecies of Agnes Nutter, Witch) sisältää hersyvän juonen, mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja totta kai myös paljon uskomattomia sattumia ja selityksiä oman maailmamme ilmiöistä. Seuraavassa takakannen tiivistys juonesta:

Noita Agnes Nutter kirjoittaa Hienoissa ja oikeissa ennustuksissaan, että maailmanloppu koittaa eräänä lauantaipäivänä.

Demoni Crowleyllä ja hänen enkeliystävällään - ups, vihamielellään siis - Aziraphalella tämä aiheuttaa miettimistä. Miten estää maailmaa tuhoutumasta Harmageddonissa, kun Maan päällä oikeastaan on niin mukavaa?

Ei auta. On estettävä Helvetin enkeleiden eteneminen, on pysäytettävä noidanetsijäin armeija (kaikki kaksi soturia) ja, huhhuh, nitistettävä itse antikristus.

Mikä häpeä. Antikristus nimittäin on mitä miellyttävin yksitoistavuotias nuorimies...

Hyviä enteitä on ratkiriemukas maailmanlopun visio. Kuulostaako ristiriitaiselta? Sarjakuvakäsikirjoittajina tunnetut Terry Pratchett ja Neil Gaiman irvailevat maailman menoa häpeämättömästi ja kutkuttavan osuvasti. Tosikot älkööt vaivautuko.

Jälleen takakannen tiivistelmä vetää hieman mutkia suoriksi, mutta keskeisimmät seikat siinä kyllä selitetään. Aikojen alusta Taivaalla ja Helvetillä on ollut omat kätyrinsä Maassa hoitamassa asioita osapuolien haluamaan suuntaan. Demoni Crowley ja enkeli Aziraphale ovat aikojen saatossa törmänneet toisiinsa sen verran useamman kerran, että ovat ystävystyneet, siinä mielessä kuin enkeli ja demoni vain voivat keskenään ystävystyä. Pitkä Maassa vietetty ajanjakso on myös muuttanut heitä: enkeli on hieman alkanut tinkiä ehdottomasta ja täydellisestä pyrkimyksestä hyvään ainoastaan hyvillä keinoilla, kun taas demoni on alkanut sen verran nauttia elämästään, etteivät hänen pahat tekonsa ole tarpeeksi pahoja Helvetin näkökulmasta. Tämä ristiriitaisuus tekee näiden hahmojen kanssakäymisestä äärimmäisen mielenkiintoista seurattavaa.

Antikristuskaan ei jää hahmona enemmän pääosassa olevien enkelin ja demonin varjoon. Antikristus, Helvetin herran poika, on näennäisen tavallinen lapsi, joka eräänä yönä tuodaan Maahan tarkoituksena kasvattaa hänet silmäätekevän amerikkalaisen perheen poikana. Enempää en voikaan hänestä kertoa paljastamatta juonesta liikaa.

Pratchettille ominaiseen tapaan tarina hersyy sinne sun tänne, mutta pysyy kuitenkin paremmin hallittavissa kuin hänen Kiekkomaailmaan sijoittuvat teoksensa. Täysin turhia "one-liner" hahmoja tarinassa ei pahemmin ole eikä siinä ole turhia suvantovaiheitakaan. Lopussa kaikki aiemmat tapahtumat ja hahmot nivoutuvat yhteen, jolloin tarinasta tulee "kokonainen". Itseäni tällainen elliptinen tarinankerronnan kaava viehättää suuresti ja sitä jään usein Kiekkomaailma-teoksissa kaipaamaan. Myös tarinan sijoittuminen 1990-luvun Maahan oli virkistävää ja toi tapahtumiin omat mausteensa.

Täydet viisi tähteä minulta.

Seuraavassa vielä tekstinäyte uteliaille:

Crowley kohautti olkapäitään. Enkeli ei ollut koskaan oikein saanut otetta 1900-luvusta, eikä hän tajunnut, että on täysin mahdollista ajaa sataavittäkymppiä Oxford Streetillä. Täytyi vain järjestää asiat niin, ettei kukaan ollut tiellä. Ja koska kaikki tiesivät, että oli mahdotonta ajaa sataaviittäkymppiä Oxford Streetillä, kukaan ei huomannut, jos niin teki.
 
Ainakin autot voittivat hevoset. Polttomottori oli ollut taivaanla... siuna... onnenpotku Crowleylle. Ainoat hevoset, joiden selässä hän saattoi näyttäytyä liikeasioissa, entisaikaan, olivat isoja mustia otuksia, joiden silmissä paloivat liekit ja joiden kaviot iskivät kipinöitä. Vähempi ei käynyt demonille. Yleensä Crowley putosi niiden selästä. Hän ei oikein tullut toimeen eläinten kanssa.

Terry Pratchett - Herraskaista väkeä

Terry Pratchett jatkaa tarinaa Kiekkomaailman noitakolmikosta vuonna 2004 suomennetussa teoksessa Herraskaista väkeä (alkup. Lords and Ladies, 1992). Takakansi tiivistää tarinan seuraavanlaisesti:

Kiekkomaailman ikimuistoinen noitakolmikko - Muori Säävirkku, Nanny Auvomieli ja Magrat Kynslaukka - tekee railakkaan paluun! Ilma oikein väreilee hilpeää energiaa, kun noidat alkavat järjestellä asioita.

On juhannusaatto, ja Lancren kuningaskunnassa valmistaudutaan kuninikaallisiin häihin. Noitien juhlailoa varjostaa kuitenkin huoli pikkuväestä. Kyseessä ei ole mikään harmiton hammaskeiju sukulaisineen, vaan katala ja viekas haltiakuningatar, joka haluaa ottaa Lancren haltuunsa. Ainoastaan noidat ovat perillä keijuväen aikeista ja ryhtyvät vastarintaan keskellä häähumua.

Kyseinen tiivistelmä kertoo vain osan totuudesta ja johtaa ehkä hieman harhaankin. Tässä kirjassa noitakolmikko etääntyy toisistaan, kun Magratista on tulossa Lancren kuningatar, mikä synnyttää hänessä melko voimakkaitakin pohdintoja omasta identiteestiä ja iskee kiilaa hänen ja kahden muun noidan väliin. Hänen tuleva puolisonsa Verence, entinen narri ja nykyinen Lancren kuningas, ei myöskään oikein tiedä, miten tulevaan avioliittoon pitäisi suhtautua, ja hän jääkin tässä tarinassa selkeään sivuosaan. Haltioiden hyökätessä Margrat löytää vihdoin paikkansa ja hyväksyy osansa.

Pääosassa olevat noidat Pratchett esitteli ensi kerran Noitasiskokset-kirjassa, joka on tässäkin blogissa jo esitelty, ja heidän tarinansa jatkui myös teoksessa Noitia maisemissa, joka on itseltäni vielä lukematta. Noitasiskoksista poiketen tämä tarina ei ainakaan käsittääkseni perustu mihinkään Shakespearen näytelmään, vaikka lopussa kyseiseen näytelmäkirjailijaan viitataankin. Tarinan ensimmäinen puolikas on melko sekavaa ja poukkoilevaa (Pratchettille ominaiseen tyyliin), eikä se jaksanut minua oikein otteessaan pitää. Lueskelin kirjaa aina muutaman sivun silloin tällöin, mutta kun haltiakuningatar pääsee ujuttamaan itsensä ja armeijansa Kiekkomaailmaan, kirja pitää tiukassa otteessa loppuun asti.

Tarinan keskiössä olevat hahmot kehittyvät kirjan edetessä ja saavat myös syvyyttä, ja vaikka en heistä vielä Noitasiskoksissa hirveästi pitänyt niin tämän osan jälkeen voisin hyvin lukea vielä sen kolmannenkin heistä kertovan teoksen. Se, että en ollut lukenut järjestyksessä toista näistä noidista kirjoitettua kirjaa, ei haitannut lukukokemusta millään tavalla.

Tästä blogista löyty jo useita näytteitä Pratchettin teksteistä ja kirjoitustyylistä, mutta tässäpä vielä yksi (eikä todennäköisesti viimeinen):

"Täällä on tapahtunut kaikenlaista", hän sanoi kylmällä ja painokkaalla äänensävyllä.
"Niin kuin mitä?"
"Kaikki kivien ympärillä kasvavat sananjalat ja heinät on tallattu. Minusta tuntuu, että joku on käynyt täällä tanssimassa."
Nanny Auvomieli pohti asiaa hieman samalla tavalla kuin ydinfyysikko jolle on juuri kerrottu, että joku on hakkaamassa kahta kriittisen massan muodostavaa uraanimöhkälettä vastakkain lämmitelläkseen itseään.
"Ei ikinä", hän sanoi.
"Kyllä on. Ja sen lisäksi..."
Oli vaikea kuvitella, että sen lisäksi olisi vielä jotakin, mutta Nanny Auvomieli sanoi joka tapauksessa: "No mitä?"
"Täällä on tapettu joku."
"Voi ei," Nanny Auvomieli voihkaisi. "Ei kai sentään ympyrän sisäpuolella?"
"Ei sentään. Älä hulluja puhu. Se tapahtui ulkopuolella. Pitkä mies. Toinen jalka oli pitempi kuin toinen. Ja parta. Hän oli luultavasti metsästäjä."
"Mistä sinä tuon kaiken tiedät?"
"Kompastuin juuri häneen."
Aurinko nousi usvaverhon takaa.

Terry Pratchett - Magian väri

Lukemiselle on jäänyt harmittavan vähän aikaa loppukevään ja alkukesän aikana. Game of Thronesin ensimmäinen osa on edelleen kesken, mutta välipalalukemisena on tullut nautittua taas yksi Pratchett. Tällä kertaa vuorossa oli Pratchettin ensimmäinen Kiekkomaailmaan sijoittuva tarina Magian väri (1983), josta kirjan takakansi kertoo seuraavaa:

Liikkeellä on äärettömän omalaatuinen retkue: täysin tumpelo velho, kirkasotsainen turisti, lohikäärme, matka-arkku joka kipittää kätevästi omilla jaloillaan... ja kaikki tämä jättiläismäisen kilpikonnan selässä.

Alkuasetelma on kieltämättä herkullinen. Pratchett on todella taitava luomaan "uskottavia" henkilöhahmoja ja kehittelemään mitä kummallisimpia juonenkäänteitä, mutta itselleni jäi lukemisen jälkeen melko sekava ja mitäänsanomaton jälkimaku. Vähemmistä aineksista olisi luultavasti syntynyt paljon jännittävämpi ja maittavampi keitos. Hahmot ovat jälleen herkullisia, mutta heitä on yksinkertaisesti liikaa, kuten tapahtumapaikkojakin. Olo lukiessa on kuin katsoisi päätöntä kohellusleffaa, eikä kohelluksen lopputulos oikeastaan jaksa edes kauheasti kiinnostaa.

Järjestyksessään seuraavat pari Kiekkomaailmaan sijoittuvaa teosta käsittelevät ymmärtääkseni ainakin osin samoja hahmoja, joten toivoa tarinan suhteen on vielä jäljellä. Täysin tumpeloksi velhoksi tituleeratun Rincewindin edesottamuksia voisin mielelläni seurata ainakin yhden tarinan verran lisää, jotta saisin selville sen ainoan loitsun merkityksen, joka hänen aivoissaan piileskelee. Se kun saattaa olla koko Kiekkomaailman kannalta hyvin merkittävä. Moderni eksoottisia elämyksiä metsästävä turisti keskiaikaa muistuttavassa velhojen, sankareiden ja lohikäärmeiden maailmassa luo puolestaan useita hersyvän hauskoja lukuhetkiä - ja joskus myös tarkkoja havaintoja Kiekkomaailmasta. Näin ei kuitenkaan ole valitsemassani tekstikappaleessa.

Kakskukka nousi varpaisilleen kuiskatakseen jotain.
"Sinä varmaan tiedätkin, mikä tämä on?"
Rincewind tuijotti laatikkoa. Yhdellä sivulla törrötti pyöreä lasisilmä ja laatikon takaosassa oli painike.
"En tarkalleen", hän sanoi.
"Se on laite, jolla pystyy tekemään nopeasti kuvia", Kakskukka sanoi. "Melko uusi keksintö. Olen aika ylpeä siitä, mutta en usko, että nämä herrasmiehet aivan - tarkoitan, että se voi ehkä - vähän pelottaa heitä? Voisitko selittää asian heille? Olen toki valmis maksamaan heidän kallisarvoisesta ajastaan."
"Hänellä on laatikko, jonka sisällä on kuvia piirtelevä demoni", Rincewind ilmoitti ykskantaan. "Tehkää niin kuin tämä mielipuoli tahtoo, niin saatte häneltä kultaa."

Terry Pratchett - Noitasiskokset

Pitkästä aikaa pääsin taas tarttumaan Pratchettiin ja nauttimaan kanssaihmisten kummeksuvista katseista, kun hörähdin nauramaan silloin tällöin. Kirja on ensimmäinen suomennos Pratchettilta ja julkaistiin vuonna 1993, alkuperäisteos Wyrd Sisters on peräisin vuodelta 1988. Kansi kertoo tarinasta seuraavaa:

Kuningaskunnat huojuvat, kruunut keikkuvat ja tikarit välähtelevät, kun kolme asialleen vihkiytynyttä noitaa sekaantuu kuninkaalliseen valtapolitiikkaan. Vanha kuningas on surmattu, perillinen kiidätetty turvaan yön selkään ja valtaan on noussut ilkeä herttuapari, joka aikoo saada noidatkin maksamaan veroa. Nämä eivät ota innostuakseen asiasta ja päättävät saada valtaan oikean kuninkaan. Tai niin he luulevat.

NOITASISKOKSET on tuotteliaan Terry Pratchettin ensimmäinen suomennettu romaani Kiekkomaailman tapahtumista. Tarkkaavainen lukija huomaa että Shakespearen näytelmistä ainakin Hamlet, Macbeth ja Rikhard III ovat Pratchettille tuttuja.

Kuten jo aiemmasta tuli ilmi on teksti taattua Pratchettia. Joskus hänen kirjoitustyylinsä tuntuu hieman väkinäiseltä, kun joka lauseeseen on pakko ympätä ironiaa ja sketsiä, mutta joukkoon mahtuu kyllä oikeasti hersyvää dialogiakin ja, totta kai, mielettömiä hahmoja. Pratchettin maailmassa ei ole täydellisiä ihmisiä (tai jos on, niin en ole vielä heihin törmännyt) vaan kaikki ovat enemmän tai vähemmän karikatyyrisiä, mutta kaiken huumorin keskellä heidän inhimillisyytensä kuitenkin muistetaan. Myös Kuoleman kohdalla. Ja se on hienoa. Lukiessa huomaa jälleen, että kattava taustatieto nimenomaan Shakespearen näytelmistä toisi mielettömän paljon uusia ulottuvuuksia itse tarinaan, mutta tämän tiedon puuttuminen ei kuitenkaan haittaa itse lukukokemusta. Ei ihan parasta lukemaani Pratchettia, mutta kuitenkin tutustumisen arvoinen. 3-

Ja vielä tekstikatkelma:

Alkuinspiraation hiukkasia höytyilee ylen aikaa maailmankaikkeuden läpi. Aina toisinaan jokin noista hiukkasista osuu vastaanottavaiseen mieleen, joka sitten keksii DNA:n tai huilusonaatin muodon tai keinon jolla hehkulamput kuluvat loppuun puolessa ajassa. Mutta useimmat niistä eivät osu mihinkään. Useimpiin ihmisiin ei koko heidän elämänsä aikana osu yksikään noista hiukkasista.

Joillakin ihmisistä käy vielä huonompi tuuri. Heihin osuvat ne kaikki. 

Jälkipohdintaa Maameren tarinoista

Keskustelin äskettäin Maameren tarinoista radiotoimittajan kanssa. Keskustelu oli siinä mielessä avartava, että vaikka en tarinaa lukiessani huomannut pohtivani sitä erityisen paljon, niin siitä puhuessa huomasin ilokseni, että oli siitä jotakin pääkoppaankin jäänyt.

Kotia kohti kävellessä jäin pohtimaan muutamaa asiaa. Ensinnäkin, normaalisti luen melko feministinen pilke silmäkulmassa. Kuitenkaan tässä tarinassa en edes kiinnittänyt huomiota siihen, että a) koko maailma kuvataan melko maskuliinisesti ja b) naishahmoja on kolmessa ensimmäisessä kirjassa todella vähän. Kotiin kävellessä keksin, mistä tämä johtuu. No tietysti siitä, että kirjan mieshahmojakaan ei esitetä perinteisessä mielessä maskuliinisina. He eivät ole mitään raamikkaita ritareita tai urheita kuninkaita vaan selkeästi oman itsensä kokoisia ihmisiä hyveineen ja paheineen. Ja toki, kun kirjoissa ei juurikaan esiinny naisia, niin miesten ja naisten välisiä suhteitakaan ei juuri eritellä tai sen kummemmin käsitellä. Naiset ovat joko kylänoitia, pimeyden papittaria, sisaria tai viekoittelevia "seireenejä", jotka pyrkivät houkuttelemaan velhon pois kaidalta polulta. Mutta heitä on todella vähän ja he ovat pääsääntöisesti pienissä sivuosissa, kakkososan Tenaria/Arhaa lukuunottamatta. Miksi se ei pompannut silmiini tarinaa lukiessani?

Toki jos nyt haluaa analysoimaan ruveta, niin meri käsitetään usein naisellisena elementtinä. Se on arvaamaton, tyyni tai myrskyisä, ja niin suuri ja tuntematon, ettei ihminen voi sitä hallita. Sarjan nimikin on Maameri. Mitä se tarkoittaa? Fantasiagenreen kuuluu olennaisesti kartat ja kartastot. Lähes jokaisen fantasiakirjan sisäsivuilta löytyy maailman kartta. Niin myös näistä kirjoista, mutta kartta ei kuvaa koko maailmaa. Ihmiset eivät edes tiedä, onko heidän maailmansa litteä vai pyöreä. Eikä sitä saa tietää lukijakaan. Maameri on yksi suuri saaristo, ja kun ihmiset liikkuvat saarilta toisille, he liikkuvat veneillä. Vain harvoilla on varaa ja mahdollisuus matkustaa laivalla. Velhot pystyvät vaikuttamaan säähän ja jossain tilanteissa myös mereen, mutta silti ihmiset kuvataan meren armoilla oleviksi pieniksi... ihmisiksi. Ensimmäisessä osassa lukijalle esitetään myös haaksirikkoiset mies ja nainen, jotka ovat asuttaneet pientä riuttaa vuosikymmenten ajan. He eivät osaa puhua, ainakaan mitään tunnistettavaa kieltä, eikä riutalla ole välineitä lautan rakentamiseen. Meri pitää heitä vallassaan.

Tällaisia pohdintoja tällä kertaa.

Ursula K. Le Guin - Kaukaisin ranta

Maameren tarinoiden kolmas osa Kaukaisin ranta (1972) jatkaa velho Gedin tarinaa. Tarina pohjautuu sarjan aiempiin osiin selkeästi voimakkaammin kuin toinen osa Atuanin holvihaudat, mutta muodostaa siitä huolimatta oman tarinansa ja kokonaisuutensa.

Kun Enladin prinssi Arren tuo hälyttäviä uutisia läntisten velhojen hiipuvista taikavoimista, Maameren velhon on lähdettävä pitkälle purjehdukselle kohti Kaukaisinta rantaa.

Olen jo useaan otteeseen maininnut Le Guinin melko etäisestä kirjoitustyylistä, joka ei päästä lukijaa kovin lähelle tarinan hahmoja. Sama linja jatkuu tässä teoksessa, joka itse asiassa käsittelee hyvin samanlaista aihepiiriä kuin sarjan ensimmäinen osa. Tällä kertaa pimeys ja pahuus ei kuitenkaan ole lähtöisin yhdestäkään sarjan päähenkilöstä, vaan ulkopuolisesta hahmosta, joka esitellään vasta kirjan viimeisissä kappaleissa.

Olen iloinen, että luin Maameren tarinoiden alkuperäiset osat uudestaan niin monen vuoden jälkeen, koska nuoruudessani ne tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Nyt kun olen lukenut niin paljon muuta fantasiaa ja kirjallisuutta tässä välissä, Maameren tarinat ei kuitenkaan enää selkeästi nouse niiden joukosta esiin. Omat korkeat odotukseni vaikuttivat tähän lukukokemukseen kuitenkin niin paljon, että ne varmuudella vaikuttavat myös arviooni. Vaikka en siis ylistäkään sarjaa maasta taivaisiin, on se ilman muuta tutustumisen arvoinen!

Velhous ja taikuus käsitetään sarjassa osin eri tavalla kuin muissa lukemissani fantasiakirjoissa. Tajusin sen tosin vasta jo luettuani tämän kirjan. Velhouden ja taikuuden käyttäminen kuluttavat velhon energiaa ja elinvoimaa, ja voimakas loitsu saattaa johtaa jopa velhon kuolemaan. Velhous koostuu kuitenkin pääsääntöisesti hyvin arkisista loitsuista, kuten tuuleen vaikuttamisesta (Eddingsin maailmassa tämäkin asia olisi toisin) ja eläinten parantamisesta. Velhon sauva on merkki hänen mahdistaan ja auttaa kanavoimaan hänen voimiaan, mutta sen menetys ei välttämättä tarkoita voimien menettämistä.

Maameri on vakava maailma, eikä huumorikaan juuri kirjoissa kuki. Ehkä myös se vaikutti lukukokemukseeni kaikkien Pratchettien jälkeen, ehkä juuri sitä jäin kaipaamaan? Hyllyssä odottaa jo seuraava ironisen huumorin täyttämä teos ja rinnan Kaukaisimman rannan kanssa aloin lukea myös Tulen ja jään laulua, kun halvalla sai...

Kuten (omasta mielestäni) kaikissa kunnon fantasiamaailmoissa myös Le Guinin Maameressä on lohikäärmeitä, joista yksi nousee myös tarinan kannalta ratkaisevaan rooliin. Silti ne eivät vedä omassa mielessäni vertoja Weisin ja Hickmanin tyylikkääseen ja kohteliaaseen herrasmieheen.

Tämä teos saa minulta arvosanan 3 asteikolla 1-5, sarja kokonaisuutena 3+. Tässä tapauksessa kokonaisuus on siis enemmän kuin osiensa summa (tai keskiarvo).

Valitsemani tekstikatkelma on tällä kertaa lyhyt ja ytimekäs.

Arren puhui raivoissaan ja käskevästi. Hän oli kokenut kauhun ja pelon niin monasti ja perusteellisesti, että oli saanut kyllikseen, eikä kärsinyt enää yhtään uhkailua. Hän vihasi lohikäärmettä sen raakalaismaisen voiman ja koon takia ja siksi että se käytti ylivoimaansa väärin. Hän oli nähnyt kuoleman, maistanut kuoleman maljasta eikä sillä ollut enää valtaa häneen.