torstai 28. helmikuuta 2013

George R. R. Martin - Kuninkaiden koitos, osa 1

Tulen ja jään laulusta on vaikea kertoa mitään paljastamatta sen keskeisiä juonenkäänteitä. Sain jokin aika sitten luettua sarjan kolmannen saksaksi käännetyn osan, joka vastaa ilmeisesti suomennoksen Kuninkaiden koitos (1996) ensimmäistä puoliskoa.

Tiivistettynä kirjan sisäkanteen painettu juoni kuuluu suunnilleen seuraavanlaisesti:

Myrskyn merkit ovat ilmassa.

Westerosissa vallinnut kesä kesti kymmenen vuotta, yhtä kauan kesti sen seitsemässä kuningaskunnassa vallinnut rauha. Synkät ajan ovat kuitenkin lähestymässä, sillä talvi tekee tuloaan. Kuningashuoneen juonittelu on johtanut kuningas Robert Baratheonin ja Talvivaaran lordi Eddard Starkin kuolemaan.

Eddardin poika Robb seuraa isänsä jalanjälkiä ja nousee Talvivaaran lordiksi - ja samalla koko Westerosin mantereen pohjoisosan johtajaksi. Hänen yhä kamppaillessaan alamaistensa kunnioituksesta syttyy valtakunnassa sisällissota. Edesmenneen kuninkaan paikasta kamppailevat niin hänen omat veljensä kuin myös hänen perijänsä, eivätkä valtakunnan muutkaan lordit epäröi käyttää vallitsevaa kaaostilaa hyväkseen. Westerosin lordien kamppaillessa keskenään valtakunnan pohjoisosan muurin toisella puolella vaanii kuitenkin vielä suurempi vaara...

Vaikka vajaa kuusisataasivuisiin pokkareihin tarttuminen on kirjaimellisesti melko raskasta ja tarinassa alkuun pääseminen ottaa oman aikansa, George R. R. Martinin luoma maailma pitää lukijan otteessaan. Ajoittain juonenkäänteet ovat kuin parhaasta saippuasarjasta (tästä taisin mainita jo edellisen osan kohdalla), mutta jokaisen hahmon kohtalo jaksaa edelleen kiinnostaa eikä "turhia täytehahmoja" juuri tunnu olevan. Jokaisen lukijan päätettäväksi jääköön se, onko tämä hyvä vai huono asia. Sarjan kolmas osa esittelee joukon uusia hahmoja ja nostaa keskiöön ensimmäisten osien sivuhahmoja, mutta tarina kulkee kokonaisuudessaan yllättävänkin jouhevasti. Ainakaan vielä päällekkäisiä kerrontoja ei juuri ole esiintynyt, eli täysin samaa tapahtumaa ei kerrota useamman hahmon näkökulmasta, jolloin tarina lukijan näkökulmasta jäisi polkemaan paikalleen. Tämän osan luin aiempaan kahteen verrattuna todella nopeasti, saas nähdä kuinka seuraavan kohdalla käy.

perjantai 11. tammikuuta 2013

George R. R. Martin - Winterfellin perintö (Valtaistuinpeli, osa 2)

Tulen ja jään laulun ensimmäinen osa vei pikkusormeni, toinen osa Das Erbe von Winterfell vei jo koko käden. Luen sarjaa saksaksi ja käännöksissä sarjan alkuperäiset kirjat on puolitettu. Toinen lukemani kirja on siis käytännössä Valtaistuinpeli-suomennoksen jälkimmäinen puolisko. Noin, nyt on tämä nimiasia selvitetty ja mahdollisilta väärinkäsityksiltä säästyttäneen.

Sarjan "toinen" osa (1996) syöksee sarjan henkilöt yhä syvemmälle valtakunnan laajuisen juonittelun syövereihin. Hahmot kehittyvät, tilanteet monimutkaistuvat, eikä sarjan tulevia tapahtumia voi muuta kuin arvailla. Todennäköisesti mitään hyvää ei kuitenkaan ole kellekään luvassa.

Eddard Stark, Winterfellin lordi, seurasi kuninkaansa ja vanhan ystävänsä Robert Baratheonin käskyä ja jätti kylmän kotimaansa pohjoisessa palvellakseen kuninkaan ylimpänä neuvonantajana. Robert ei ole kuitenkaan enää sama mies, joka hän vallan anastaessaan oli, vaan heikko kuningas, joka ei huomaa ympärillään vellovaa juonittelua. Suoraselkäinen Eddard vedetään yhä syvemmälle kuningashuoneen juonitteluihin, joita vastaan hänen miekkansa on voimaton.

Juonesta ei voi sanoa oikein mitään paljastamatta samalla sen keskeisiä käänteitä. Kuvailu on rikasta ja monisanaista, mutta ei kuitenkaan puuduttavaa tai turhauttavan pikkutarkkaa. Kappaleet ovat pitkiä eikä kirja sen tähden ole kovin helposti lähestyttävä, mutta kun sitä alkaa lukea ei tarinaa oikein malttaisi jättää kesken. Joskus lukiessa tulee väkisinkin sellainen olo, että lukee fantasiamaailmaan sijoittuvaa Kauniita ja rohkeita, mutta sekään ei häiritse! 

Minulla on kuitenkin yksi pelon aihe. Pelkoni on se, että vaikka lukuvauhtini on tällä hetkellä melko mitätön, ehdin lukea kaikki sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat ennen kuin viimeiset kaksi saadaan julkaistua. Juonikuviot ovat niin monisyiset ja hahmoja vilisee kuin paremmissa pidoissa, joten jos haluan ymmärtää viimeisten osien tapahtumia edes auttavasti joudun todennäköisesti lukemaan koko sarjan alusta asti uudestaan. Että näin.

Eli yhdellä lauseella sanottuna: Ala lukea tätä sarjaa vasta, kun kaikki sen osat on julkaistu. Vaikka et aluksi uskoisikaan sitä niin todennäköisesti jäät siihen koukkuun.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Sir Arthur Conan Doyle - Sherlock Holmes, kootut kertomukset

Kukapa ei tuntisi Shelock Holmesia, ainakin maineelta. BBC:n loistosarjan innoittamana tartuin kirjastosta löytyvään Holmes-kokoelmaan, noin 1000-sivuiseen järkäleeseen, ja aloin tutustua häneen tapauskohtaisesti. Kirja sisältää kaikki Holmes-novellit ja se on julkaistu Jaakko Anhavan suomennoksina vuonna 2010.

Holmesin ratkomat arvoitukset kuvataan hänen apurinsa Watsonin näkökulmasta. Alunperin tarinat on julkaistu Strand-lehden novelleina, ja parhaimmillaan ne ovatkin, kun niitä lukee yhden silloin, toisen tällöin. Tarinoiden rakenne on niin samankaltainen keskenään, että se saattaa surempina annoksina puuduttaa lukijan. Ainakin itselleni kävi aika ajoin näin.

Tarioiden välittämä ajankuva on mielenkiintoinen ja Anhavan suomennos laadukas (uskallan sanoa tämän siis lukematta novelleja alkuperäiskielellä). On itse asiassa aika virkistävää lukea kirjasta sanoja kuten vaikka kiesi tai ajuri ja kuvitella itsensä keskelle 1800-luvun Lontoota! Vaikka tarinat ovat nykylukijan makuun hyvin vähäeleisiä (ei verta, suolenpätkiä eikä edes välttämättä yhtään ruumiita) ja kerronta verkkaista, tempaavat ne lukijan mukaansa. Novellit on kirjoitettu niin, että lukija voi pohtia niitä vaikka kuinka kauan, eikä hän silti päädy päätelmissään samaan lopputulokseen kuin Holmes.

En ole mikään dekkareiden ystävä enkä useinkaan tartu niihin, mutta tämän teoksen voin hyvin kuvitella osaksi omaa kirjahyllyäni.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Walter Moers - Uinuvien kirjojen kaupunki

Walter Moersin Die Stadt der Träumenden Bücher: Ein Roman aus Zamonien von Hildegunst von Mythenmetz oli, kai sen uskaltaa sanoa, paras kirjasuositus, jonka olen koskaan saanut. Vuonna 2006 julkaistusta kirjasta on vuonna 2012 otettu jo 23 painosta, ja uskon, että lisää on tulossa. Luin kirjan siis alkuperäiskielellä, mutta teoksen suomennos Uinuvien kirjojen kaupunki on julkaistu vuonna 2008.

Johtuen siitä, että luin kirjan vieraalla kielellä, osa sanaleikeistä ja kielen kirjavuudesta jäi valitettavasti ymmärtämättä, mutta tästä huolimatta kirja teki lähtemättömän vaikutuksen. Palkittu teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja uskon sen viihdyttävän kaikkia kirjallisuuden ystäviä, myös sellaisia, joita fantasiakirjallisuus ei suoranaisesti puhuttele. Tiivistetysti kirja kertoo seuraavanlaisen tarinan:

Nuoren runoilijan Hildegunst von Mythenmezin runokummi jättää tälle kuollessaan perinnöksi täydellisen käsikirjoituksen. Se tekee Hildegunstiin lähtemättömän vaikutuksen ja lopulta hän lähtee etsimään käsikirjoituksen laatijaa ja selvittämään hänen kohtaloaan Uinuvien kirjojen kaupungista. Kaupunki elää kirjoista ja kirjallisuudesta, ja Hildegunstin hallussa oleva käsikirjoitus vetää hänet yhä syvemmälle kaupungin ytimeen ja lopulta sen alla olevaan labyrinttiin, jossa lukeminenkin on vaarallista, kirjanmetsästäjät ovat valmiita tappamaan harvinaisten ensipainosten vuoksi ja jonka asukkaat ovat mitä kummallisimpia olentoja.

Die Welt -lehden arvostelun mukaan Uinuvien kirjojen kaupunki  on vuoden 2005 suurin ja kaunein rakkaudentunnustus lukemiselle ja kirjallisuudelle. Moersin teos kertoo useamman tarinan, jotka nivoutuvat saumattomasti yhteen. Lähtiessään kotikaupungistaan Hildegunst von Mythenmez on aivan tavallinen dinosaurus, joka on omistanut elämänsä kirjallisuudelle ja runoudelle, mutta joka ei ole vielä saanut aikaiseksi yhtäkään julkaisua. Uinuvien kirjojen kaupungissa Hildegunst on vielä suhteellisen naiivi, ja jouduttuaan kaupungin alaiseen labyrinttiin hän joutuu kohtaamaan sanoinkuvaamattomia vaaroja mutta myös unohtumattomia ystäviä. Juoni on äärimmäisen mukaansatempaava, hahmot mielikuvituksellisia, ajoittain nauroin ääneen ja parissa kohtaa en voinut muuta kuin kauhulla lukea eteenpäin.

Tyyliltään Moers kirjoittaa jokseenkin samalla tavalla kuin esimerkiksi Terry Pratchett. Siinä missä Pratchettin teokset tuntuvat menevän eteenpäin kuin luotijuna ja kaikessa viihdyttävyydessään kirjat eivät välttämättä tarjoa suurempaa kuin hetkellistä viihdykettä, Moers käyttää aikaa tunnelman luomiseen ja yksityiskohtien kuvailuun. Alkuperäisteoksessa on 476 sivua. Ajoittain lukija saattaa jopa tuskastua, kun tarina ei tunnu etenevän, mutta lopulta kaikkiin aiemmin luettuihin ykistyiskohtiin myös viitataan. Tulen varmasti lukemaan Moersia jatkossakin, mutta en heti tämän teoksen jälkeen. Tämä oli aivan liian hengästyttävä ja koukuttava lukukokemus, jotta voisin antautua toiselle samanlaiselle aivan saman tien.

Tietoisena siitä, että monikaan ei välttämättä hyödy alla olevasta tekstinäytteestä, haluan silti kirjoittaa sen tähän. Ehkä se innoittaa jotakuta lukemaan teoksen alkuperäiskielellä, mitä en pidä lainkaan huonona vaihtoehtona.

Colophonius Regenschein berichtete, dass ein gewisser Verlag dieser Zeit von jeder seiner Auflagen ein einziges Exemplar mit einem tödlichen Kontaktgift intifizierte - und damit sogar Reklame machte.  Man sollte meinen, dass diese Bücher wie Blei in den Regalen lagen, aber das Gegenteil war der Fall. Sie verkauften sich wie geschnitten Brot. Sie versprachen einen Kitzel, den ein normales Buch nicht bieten konnte: den der echten Gefahr. Es war das Spannendste, was der Buchmarkt zu bieten hatte. Man laß mit einem Scwheißfilm auf der Stirn und zitternden Händen, egal, wie langweilig der Inhalt war. Besonders beliebt sollen diese Bücher bei älteren Kriegern und Abenteurern gewesen sein, die sich aus gesundheitlichen Gründen keinen größeren körperlichen Strapazen mehr aussetzen durften.

torstai 13. syyskuuta 2012

Margaret Weis, Tracy Hickman – Pimeyden kaivo

Kun en ollut vielä saanut käsiin Tulen ja jään laulun  seuraavaa osaa, oli pakko lainata kirjastosta ns. välipalakirja, joka sitten muuttuikin välipalakirjasarjan ensimmäiseksi osaksi. Pimeyden kaivo aloittaa Kaikkeuden kivi –trilogian, joka sijoittuu  tekijäparin suunnittelemaan Sovereign Stone –roolipelin maailmaan. Takakansi kertoo tarinasta seuraavaa.

Rotujen väliset ristiriidat repivät Loeremin mannerta. Haltiat, kääpiöt, orkit ja muutama ihmiskuningaskin havittelevat suurempaa valtaa. Kuningas Tamaroksen työ sovun ylläpitämiseksi alkaa murentua. Pahuus itää myös hänen omassa hovissaan,  sillä kateuden myrkyttämä prinssi Dagnarus janoaa veljensä, kruununperijä Helmoksen valta-asemaa.
Ratkaisu tuntuu löytyvän, kun jumalat lahjoittavat Tamarokselle Kaikkeuden kiven. Se on kallisarvoinen, pyhä jalokivi, jonka avulla Tamaros haluaa luoda hyvää tahtoa maailmaan. Mutta kenelläkään ei ole aavistustakaan, millaisia pimeyden voimia ja synkkiä salaisuuksia tuo kivi pitää sisällään.

Kuten oheinen tiivistelmä kertoo on tarinan maailma tiukan kaksijakoinen. Pimeyden kaivo keskittyy ihmiskuninkaan perhekuvioihin, mutta tarinan loppu antaa ymmärtää, että muissa osissa keskitytään muihin kansoihin ja/tai hahmoihin. Hahmot ovat periaatteessa mielenkiintoisia mutta lähes koko kirjan ajan hyvin yksiulotteisia. Vasta tarinan loppua kohden synkän pahatahtoiset hahmot alkavat pohtia tekojensa syitä ja seurauksia ja heikot hahmot uhmata vahvempiaan. Toivottavasti sarjan seuraavat osat jatkavat tällä linjalla, sillä tarinassa itsessään ei ole mitään niin mullistavaa, että kirjaa ei sen takia voisi olla laskematta käsistään.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

George R. R. Martin - Valtaistuinpeli

Lankesin sitten minäkin Tulen ja jään laulun pauloihin. Bongasin kirjan pokkariversion Saksasta vajaalla 15 eurolla, joten eihän sitä sinne kirjakauppaan voinut jättää. Die Herren von Winterfell (suom. Valtaistuinpeli, alkup. A Game of Thrones, 1996) aloittaa pääosin Westerosin-mantereella tapahtuvan saagan, jonka keskiössä on mantereen eri sukujen väliset valtakamppailut. Seuraavassa takakannen tiivistelmä juonesta vapaasti suomennettuna.

Kesän viimeiset päivät ovat koittaneet.

Eddard Stark, Winterfellin lordi, elää perheineen Westerosin kuningaskunnan kylmässä pohjoisosassa ja tietää, että seuraava talvi on kestävä vuosikymmenien ajan. Kun hänen vanhan ystävänsä ja kuninkaansa Robert Baratheonin lähin uskottu kuolee, on Eddardin astuttava hänen tilalleen. Ajaksi, joka hänen on vietettävä kuninkaan hovissa, hän luovuttaa Winterfellin hallinnan vanhimmalle pojalleen Robbille samalla, kun hänen äpäräpoikansa Jon liittyy Yövartion tummanpuhuvaan kaartiin. Robert Baratheon ei ole kuitenkaan enää se vahva hallitsija, joka hän aikoinaan oli, ja rautaisen valtaistuimen ympärillä parveilee niin juonittelijoita kuin salamurhaajiakin. Eddard huomaa olevansa vahvojen vihamiesten ympäröimänä ja joutuu seuraamaan avuttomana sivusta, kuinka hänen oma perheensä hajoaa kaikkiin ilmansuuntiin. Koko Westerosin kuningaskunnan kohtalo on mutkikkaan pelin panoksena...

George R. R. Martinin saagaa on verrattu useasti Tolkienin Taruun sormusten herrasta, eikä vertailu mene metsään. Keskeisiä hahmoja on paljon ja olen käsittänyt, että tarinan edetessä lukijalle esitellään niitä aina vain lisää samalla, kun aiemmissa osissa keskiössä olleet hahmot yhtäällä kehittyvät ja kasvavat ja toisaalla kuolevat. Hahmot tekevät ratkaisunsa ja elävät sukunsa ehdoilla; suvun kunnian nimissä he tekevät myös keskeiset ratkaisunsa. Ensimmäisen osan keskeisin hahmo on pohjoisen Winterfellin Lordi Eddard Stark ja hänen perheensä.

Tarinan maailma on laaja mutta eheä ja mielenkiintoinen: Westeros on perinteinen "keskiaikainen" fantasiamaailma, jossa on omat synkät metsänsä ja alueensa, joista kukaan ei tiedä mitään muuta kuin vanhoja taruja. Pitkä satoisa ja ihmisille helppo aikakausi, kesä, on saanut ihmiset unohtamaan synkät ajat, jolloin vaaralliset pedot ja karmivat zombien kaltaiset "valkeat kulkijat" (white walkers) hallitsevat ihmisiä pelolla, mutta kuten kirjassa useaan otteeseen todetaan, "talvi lähestyy". Juonitteleva sukuromaani sekoittuu karmivaan kauhutarinaan saumattomasti.

Teos vaatii lukijaltaan armotonta keskittymistä juuri laajan hahmovalikoimansa ja pitkien tarinankaarien takia. Itse katsoin saagan pohjalta tehdyn Game of Thrones -sarjan ensimmäisen tuotantokauden ennen ensimmäisen kirjan lukemista, minkä totesin kovasti helpottavan hahmojen sisäistämistä. Tämä kirja ei sovi kevyeksi iltalukemiseksi (ensimmäisessä osassa yli 500 sivua), mutta on erinomaista seuraa matkoilla ja leppoisina vapaapäivinä. Suosittelen lämpimästi.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Terry Pratchett, Neil Gaiman - Hyviä enteitä

Tässä se on: tämän vuoden paras lukemani kirja. Pratchettin ja Gaimanin vuonna 1992 suomeksi julkaistu yhteisteos (alkup. 1990, Good omens: The Nice and Accurate Prophecies of Agnes Nutter, Witch) sisältää hersyvän juonen, mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja totta kai myös paljon uskomattomia sattumia ja selityksiä oman maailmamme ilmiöistä. Seuraavassa takakannen tiivistys juonesta:

Noita Agnes Nutter kirjoittaa Hienoissa ja oikeissa ennustuksissaan, että maailmanloppu koittaa eräänä lauantaipäivänä.

Demoni Crowleyllä ja hänen enkeliystävällään - ups, vihamielellään siis - Aziraphalella tämä aiheuttaa miettimistä. Miten estää maailmaa tuhoutumasta Harmageddonissa, kun Maan päällä oikeastaan on niin mukavaa?

Ei auta. On estettävä Helvetin enkeleiden eteneminen, on pysäytettävä noidanetsijäin armeija (kaikki kaksi soturia) ja, huhhuh, nitistettävä itse antikristus.

Mikä häpeä. Antikristus nimittäin on mitä miellyttävin yksitoistavuotias nuorimies...

Hyviä enteitä on ratkiriemukas maailmanlopun visio. Kuulostaako ristiriitaiselta? Sarjakuvakäsikirjoittajina tunnetut Terry Pratchett ja Neil Gaiman irvailevat maailman menoa häpeämättömästi ja kutkuttavan osuvasti. Tosikot älkööt vaivautuko.

Jälleen takakannen tiivistelmä vetää hieman mutkia suoriksi, mutta keskeisimmät seikat siinä kyllä selitetään. Aikojen alusta Taivaalla ja Helvetillä on ollut omat kätyrinsä Maassa hoitamassa asioita osapuolien haluamaan suuntaan. Demoni Crowley ja enkeli Aziraphale ovat aikojen saatossa törmänneet toisiinsa sen verran useamman kerran, että ovat ystävystyneet, siinä mielessä kuin enkeli ja demoni vain voivat keskenään ystävystyä. Pitkä Maassa vietetty ajanjakso on myös muuttanut heitä: enkeli on hieman alkanut tinkiä ehdottomasta ja täydellisestä pyrkimyksestä hyvään ainoastaan hyvillä keinoilla, kun taas demoni on alkanut sen verran nauttia elämästään, etteivät hänen pahat tekonsa ole tarpeeksi pahoja Helvetin näkökulmasta. Tämä ristiriitaisuus tekee näiden hahmojen kanssakäymisestä äärimmäisen mielenkiintoista seurattavaa.

Antikristuskaan ei jää hahmona enemmän pääosassa olevien enkelin ja demonin varjoon. Antikristus, Helvetin herran poika, on näennäisen tavallinen lapsi, joka eräänä yönä tuodaan Maahan tarkoituksena kasvattaa hänet silmäätekevän amerikkalaisen perheen poikana. Enempää en voikaan hänestä kertoa paljastamatta juonesta liikaa.

Pratchettille ominaiseen tapaan tarina hersyy sinne sun tänne, mutta pysyy kuitenkin paremmin hallittavissa kuin hänen Kiekkomaailmaan sijoittuvat teoksensa. Täysin turhia "one-liner" hahmoja tarinassa ei pahemmin ole eikä siinä ole turhia suvantovaiheitakaan. Lopussa kaikki aiemmat tapahtumat ja hahmot nivoutuvat yhteen, jolloin tarinasta tulee "kokonainen". Itseäni tällainen elliptinen tarinankerronnan kaava viehättää suuresti ja sitä jään usein Kiekkomaailma-teoksissa kaipaamaan. Myös tarinan sijoittuminen 1990-luvun Maahan oli virkistävää ja toi tapahtumiin omat mausteensa.

Täydet viisi tähteä minulta.

Seuraavassa vielä tekstinäyte uteliaille:

Crowley kohautti olkapäitään. Enkeli ei ollut koskaan oikein saanut otetta 1900-luvusta, eikä hän tajunnut, että on täysin mahdollista ajaa sataavittäkymppiä Oxford Streetillä. Täytyi vain järjestää asiat niin, ettei kukaan ollut tiellä. Ja koska kaikki tiesivät, että oli mahdotonta ajaa sataaviittäkymppiä Oxford Streetillä, kukaan ei huomannut, jos niin teki.
 
Ainakin autot voittivat hevoset. Polttomottori oli ollut taivaanla... siuna... onnenpotku Crowleylle. Ainoat hevoset, joiden selässä hän saattoi näyttäytyä liikeasioissa, entisaikaan, olivat isoja mustia otuksia, joiden silmissä paloivat liekit ja joiden kaviot iskivät kipinöitä. Vähempi ei käynyt demonille. Yleensä Crowley putosi niiden selästä. Hän ei oikein tullut toimeen eläinten kanssa.